Kiviä taskussa

Nyt se on siis vihdoinkin nähty ja koettu. Kolmastoista vuosi menossa tällä Helsingin Kaupunginteatterin jackpotilla. Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat esittäneet tätä irlantilaisen Marie Jonesin kirjoittamaan kahden miehen ja 15 roolin näytelmää jo niin kauan, etten voi oikein käsittää miten se on edes mahdollista tässä maassa. Mistä ihmisiä riittää katsomoon? Asia piti selvittää…

                                        Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Meillä oli ehkä parhaimmat paikat mitä vosi kuvitella juuri tälläiseen näytelmään, jossa pääosassa oon näyttelijän työ. Olimme ihan keskellä ja kolmannella rivillä, eli lähes samalla tasolla näyttelijöiden kanssa. Kaikki ilmeet, eleet ja tunteet olivat siis käsin kosketeltavissa. Ja niitähän riitti. Kyllä pari tuntia kahden miehen showta tuottaa aika paljon edellä mainittuja.

En nyt usko, että minun enää tarvitsee paljoa hehkuttaa näiden kahden näyttelijän työtä tässä näytelmässä, eiköhän tuo 13 vuotta jo kerro aika paljon. Kerron vain mistä itse pidin erityisesti. Pidin siitä, ettei Suosalo esittäessään naista tehnyt sitä perinteisin keinoin eli nostamalla ääntä korkeammaksi vaan teki sen hillitysti ja kauniisti, jolloin hahmosta tuli aito eikä sketsihahmo. Koska tälläinen hahmo lavalla jo oli, Nuojuan esittämänä. Ja se oli loistava! Oli mukavaa, että nopeus roolinvaihtojen välillä vaihteli verkkaisesta hämmästyttävän nopeaan. Tämä jos jokin vaatii näyttelijältä paljon. Mutta harjoitus tekee mestarin…

Pidin todellakin siitä, että lavastus ja puvustus on riisuttua eikä esimerkiksi peruukeilla lähdetä kikkailemaan vaan luotetaan näyttelijöiden taitoon luoda roolihahmot ja tapahtumapaikat ilmankin. Voisi melkein kuvitella olevansa katsomassa jotain improvisaatio-teatteria.

Vihreän neljäkymmentä eri vivahdetta. Irlanti. Taustakangas. Musiikki. Irish Stepdance. Olisin vielä toivonut, että lämpiössä olisi tarjoiltu Guinnessia. Se olisi ehdottomasti kuulunut asiaan.

-R