Luonnon laki

 

La vie est une fête. Elämä on juhla.

Luonnon laki on Pertti Sveholmin juhla. Ja se myös pelastaa koko esityksen. Kyseessä on meinaan aikamoinen sekametelisoppa. Karsittavaa löytyisi. Siltikin esitys on koskettava, viihdyttävä ja saa ajattelemaan minkälaisessa maailmassa me oikein elämme.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Lähdin Pengerkadulle ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Tiesin, että kyseessä on Kari Hotakaisen kirjoittama jonkinsortin komedia. Tiesin myös sen, että Hotakaisen huumori ei ole siitä helpoimmasta päästä. Se haastaa katsojaa. Ja näin kuulukin. Teatterissakin. Sellaista turhaa höttöä ja vanhojen vitsien latelua ei kukaan jaksa katsoa illasta toiseen. (tätä opin arvostamaan seuraavana päivänä, kun kävin katsomassa Vakavuusongelman… mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.)

Alku oli silkkaa sekameteliä. Välkkyvää valoa, epätietoisuutta, Kuolema, herkkä yhteislauluhetki ja sitten steriili sairaalalavastus. No, ei se kyllä sitten ihan steriili ollut. Mutta sairaalasta vaan aina tulee sellainen fiilis. Mutta, kun tästä hämmennyksestä pääsi yli niin näytelmän syvyys paljastui vähitellen ja yllättävän huomaamattomasti.

Koko näytelmän kuljettaa läpi Sveholm Rautalan roolissa. Muut näyttelijät kun hyppivät rooleistaan toiseen ja jättävät katsojat vain arvuuttelemaan mitä hahmoille tapahtuu kun ne katoavat näyttämöltä.

En myöskään oikein ymmärtänyt miksi esitys sisälsi näitä musiikkinumeroita. On toki hienoa nähdä mitä monilahjakkuuksia Kaupunginteatterinkin riveistä löytyy, mutta en vain nähnyt niissä mitään yhteyttä näytelmään. Rajojen rikkomista kai vain.

-R