Kun seuraa teattereita sosiaalisessa mediassa, pitäisi muistaa sielläkin lukea postattuja palautteita yhtä kriittisesti kuin lehtien arvosteluja. Tapanahan on laittaa esille ainoastaaan ne positiiviset palautteet ja näin ollen luoda seuraajille joskus jopa ”valheellista” kuvaa. Mutta kyseessähän on mainonta. Niitä ”rakentavia palautteita” täytyy sitten etsiä omin päin. Se ei tavallaan kehitä teatterin katsojia edes olemaan kriittisiä. Kaikki vaan pitää kaikesta näkemästään, kun ei uskalleta ajatella toisin. Toisaalta, harva haluaa mennäkään katsomaan huonoa teatteria. Mutta eihän sellaista olekaan! ”Huono teatteri” yleensä vain herättää katsojassa epämiellyttäviä tunteita, joita ei haluta käsitellä.

No, minäkin olen kyllä mainonnan uhri. Täytyy myöntää. Näin kävi juuri tässäkin tapauksessa.

Mestari on näytelmä, joka ei herättynyt sinänsä erityistä mielenkiintoa ennakkoon. Mutta, kun positiivisten palautteiden tulva alkoi vyöryä ensi-illan jälkeen, ja kun eräänä iltana oli puolenhinnanlippuja tarjolla, en voinut olla lähtemättä katsomaan. Menin kuitenkin pienellä varauksella ja ehkä jopa hieman peläten pettyväni. Toisin kuitenkin kävi.

Näytelmä oli juuri sopivan simppeli ja lyhyt arkivapaailtaan, johon ei pitänyt liittyä teatteria. Se ei vaatinut turhaa ponnistelua keskittymiseen yleisön puolella, vaan antoi luvan rentoutua ja nauttia erittäin hyvästä ja tarkasta näyttelijäntyöstä. Less is more.

En myöskään tiennyt ennalta, että näytelmä kertoo näytelmäkirjailijoista, joten tekstistä löytyi myös osuvia knoppeja teatterihistorian opiskelijalle.

Mielenkiintoista oli myös nähdä Taneli Mäkelä täysin erilaisessa roolissa kuin aiemmin syksyllä Espoossa Breaking the Wavesissa. Mikä toisaalta taas vaan todistelee sitä kuinka miesnäyttelijät ovat vapaita tekemään erilaisia rooleja iästään riippumatta​. Miehet ovat iättömiä teatterissa.

Yhtä asiaa en ymmärtänyt ja se harmitti koko näytelmän ajan, koska yritin ymmärtää ja käytin siihen liikaa aikaa. Kummallinen valojen kanssa venkoilu häiritsi. Selkeästi ne yrittti muuttaa tunnelmaa ja oli tekstin kanssa kyllä symbioosissa, mutta silti koin sen turhaksi. Hyvä näyttelijäntyö riitti itsessään tuomaan esiin tunnelman muutokset ja roolihahmojen mielenliikkeet.

Tämä näytelmä sopii erityisen hyvin siis arki-iltaan. Se ei sisällä glitteriä ja hulvatonta huumoria, joten tällä hetkellä kylillä pyöriville pikkujouluseurueille en tätä suosittelisi. Esitys sopii hyvän näyttelijäntyön arvostajalle ja yksinkertaisuuden ja perinteisen teatterin ystävälle.

-R

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

… on mun ikioma tie, ja se mut vie” Suurin piirtein näin se meni. Pahoittelen huonomuistisuuttani, etten muista sanoja tarkalleen.. Joka tapauksessa, kuljen lähes päivittäin metrolla. Mutta tänne teatteriin, kuljen bussilla. Herttoniemestä pääsee suoraan Studio Pasilan ovelle. En ajatellut asiaa vielä menomatkalla, mutta paluumatkalla en voinut olla seuraamatta vieressä kulkevaa metrorataa…Kalasatama, Kulosaari, Herttoniemi.. Joku muukin on todennut, että tämän esityksen nähtyään ei metromatka enää ole entisensä. Se on totta.

Esitys todella kulkee tyylillä läpi vaikka sitten sen harmaan kiven. Sanoinkin etten oikein tiennyt mitä odottaa, mutta silti (vaikka se järjettömältä kuulostaakin..) Kummitusjuna oli juuri sitä mitä odotin! Jotain uutta, jotain ehkä vähän rajua, hienoa musiikkia ja loppuun vietyjä episodeja kuitenkin loogisessa järjestyksessä simppelin metrokarttamme mukaisesti. Luoden näin ehjän, mutta tavallaan sirpaleisen esityksen.

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Kun kuulin tästä ensimmäisen kerran, totesin, että tämän todella haluan nähdä ja voin sanoa jo ennalta, että tulen tykkäämään. Ennakkoasetelmat oli niin hienot. Just mulle sopivat. Kaupunginteatterin näyttelijöistä koostuva lauluryhmä Ochetti vahvistettuna Lauri Maijalan ohjauksella, Anna-Mari Kähärän ja Jussi Tuurnan säveltämällä musiikilla ja Sinna Virtasen ja Lauri Maijalan kirjoittamalla tekstillä. Ei voinut kuin odottaa innolla.

Tämä on ollut kuulemma pitkä prosessi. Ja se näkyy lavalla. Huolella tehty esitys antaa tilaa todelliselle ensemble-työskentelylle. Jokainen esiintyjä saa tehdä omaa työtään rauhassa, mutta silti ryhmän pitkä yhteistyö näkyy joukkokohtauksissa sulavuutena ja siinä, ettei katsojan tarvitse yhtään olla huolissaan katsomossa. Vrt. Billy Elliot-produktio.

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Harmi, ettei yleisö löytänyt tätä esitystä. Oliko se liian uutta ja erilaista ja rajulta kuulostavaa Kansanteatteriin? Olin näytöksessä, jossa oli paljon teatteriväkeä paikalla. Ja muuten puolityhjä katsomo. Näin oli ilmeisesti suurimmassa osassa esityksiä? Ja silti vain kerran myyntiin tuli ”äkkilähtölippuja”. Tätä ihmettelen suuresti. Miksei Kaupunginteatteri halua myydä näytöksiä täyteen? Miksei joka päivä saisi samanpäivänlippuja halvemmalla? Kuten Kansallisteatterissa. Ja Oopperassa. Ymmärrän, että kyseessä ovat kansallisnäyttämöt ja rahoitukset ja päläpälä. Mutten silti ymmärrä, miksi on tuottavampaa olla myymättä lippuja, kuin saada niistä edes puolet? Tämä on mysteeri ja mysteerinä pysyy…

-R