#kerrankuussateatteriin

11.10.2015 repsahdus

Billy Elliot

Aloitan poikkeusellisesti kertomalla näkemäni esityksen esiintyjät. Kyseessä, kun on supermoniroolitus.

Billy: Amos Brotherus, Michael: Luca Elshout, Debbie: Nicole Karlsson, Isä: Kari Mattila, Tony: Petrus Kähkönen, Äiti: Raili Raitala, Mummi: Leena Uotila, Mrs. Wilkinson: Jonna Järnefelt, Mr. Braithwaite: Pekka Hiltunen, George:Panu Vauhkonen, Billy aikuisena: Jukka Kontusalmi

En tiedä kuinka monta kertaa lyhyen näytäntökauden aikana täysin sama ensemble on näyttämöllä. Voi olla, ettei edes kahta kertaa. Tämä on ongelma. Esitys jää kovin pintapuoliseksi ja kuivaksi, vaikka koskettavia kohtauksia olisikin tarjolla. Mutta ei voi olettaakaan, että näyttelijät pystyisivät luomaan välilleen sellaisen jännitteen kuin olisi tarvis. Varsinkaan, kun mukana on näin paljon lapsinäyttelijöitä. Jos haluttaisiin pyrkiä täydellisyyteen lapsille pitäisi antaa mahdollisuus näytellä aina saman näyttelijän kanssa vaativaa rooliaan. Eikä tämä ole helppoa ammattinäyttelijällekään. Eikä varmasti mukavaa. Pahimmillaan kahden näyttelijän välinen kohtaus jää vain harjoitustasolle, mikä on taas väärin maksavaa yleisöä kohtaan. Ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän toki, ettei lapsilta voi vaatia esiintymisiä päivittäin, mutta eikö muu enseble sitten voi vastapainoksi olla muuttumaton? Tämä on suuren laitosteatterin suurten produktioiden ongelma. Näyttelijöiden työ jää väkisinkin pintapuoliseksi. Ensemblea ei näin ole olemassakaan sanan varsinaisessa merkityksessä.

Musikaalina Billy Elliot on mielestäni keskikastia. Ei mitään superhienoa, mutta ei mitään superhuonoakaan. Musiikki on Elton Johnia, ensikuulemalta mikään ei jää mieleen. (Musikaaleissa yleensä on jokin kappale, joka soi kotimatkalla päässä. Nyt oli kovin hiljaista) Juonihan ei ole mikään monimutkainen ja on kaikille ennestään tuttu. Sen takia näyttämötoteutus on tärkeässä roolissa. Kaupunginteatteri on tehnyt osaavaa työtänsä lavastuksen osalta, mutta tuntui siltä, että Peacockin rajallisuus suurena näyttämönä tuli vastaan. Olisin varmasti pitänyt tästä enemmän teatterin omalla suurella näyttämöllä. Peacock on kolkko ja tarkoittu värikkyydelle, valoille ja riemulle. Sen huomasi niissä parissa kohtauksessa, joissa valaistus ja musikaaalinen riemukkuus pääsivät irti. En tiedä, voi olla, että tämä johtui siitä, että katsoin esitystä näyttämön korkeudelta, jolloin näyttämö tuntui ylisuurelta katsomotilaansa verrattuna ja pituudeltaan näyttämö muistutti ravirataa. Kaipasin näyttämön syvyyttä ja katsomon kaarevuutta ja pehmeyttä. Myös penkkien osalta..

Kokonaisuutena esitys oli kummallinen sekasotku. Vähän kaikkea, ilman selkeää syytä. Pari varsinaista musikaalikohtausta, pari klassista komediahahmoa, pari koskettavaa kyynelkohtausta ja muutama ylipitkä (juonenkerrontaa tosin tukeva) täytekohtaus. Ja tätä kaikkea piti koossa yksinkertainen ennaltatunnettu juoni. Pidin ensimmäisellä puoliajalla steppikohtauksesta ja koomisesta mummihahmosta. Hämmentää, että parin viikon sisällä, kun olen teatterissa käynyt on näyttämöllä kaksi ovea ja yksi muistisairas. Tässä tosin kovin stereotyyppinen karikatyyri, mutta se sopi tähän. Ei siinä mitään. Ennen väliaikaa ollut tanssikohtaus oli kiusallisen pitkä ja rienaava. Toinen puoliaika alkoi lupaavasti, mutta lässähti sitten juonen takia täysin. Loppukohtaus oli päälleliimattu teennäinen kliimaksi. Muu yleisö tuntui kyllä siitä nauttineen.

Suurta hämmennystä aiheutti myös orkesterimysteeri. Ilman käsiohjelmaa ja taaksepäin katsomossa kuikuilua, mysteerinä oli, oliko orkesteria olemassa vai ei? Äänentoisto on Peacockissa tunnetusti todella huono. Siitä ei pystynyt päättelemään mistä musiikki todellisuudessa tulee. Orkesterin läsnäolo selvisi sitten vasta valitettavasti lopussa. Lisäksi vielä äänentoistosta on huomautettava, että osa laulujen sanoista jäi kuulematta. Viimeisessä kohtauksessa en saanut mistään selvää. Tämä on joka vuosi ollut myös UITin revyiden ongelma.

No, entäs se paljon puhututtanut #kiroilugate? Olihan se hieman silmiinpistävää, mutta täysin ymmärrettävää. Luonnollista kielenkäyttöä mielestäni tähän musikaalin kuvaamaan aikaan ja tilanteeseen ja henkilöihin. Seurasin edessäni istunutta äitiä ja tytärtä. Äiti joka kirosanan jälkeen kääntyi katsomaan tytärtään huolestuneena. Jos nyt joku on tosissaan huolestunut siitä, että lapset oppivat tästä kiroilun saloja, niin aivan täyttä soopaa. Vanhemmat voisivat mielestäni kiinnittää huomiota siihen, mitä television ns. viihdeohjelmat tänä päivänä lapsille opettaa! Aivan järkyttävän huonoa huumoria ja käytöstapoja. Teatteriesityksestä kuitenkin lapset saavat jotain aivan muuta muistoihinsa. Uskoisin. Erityisesti tästä, kun näyttämöllä on lapsia, jotka nauttivat joka hetkestään lavalla! Tämä onkin koko esityksen pelastus. Ilman lapsinäyttelijöiden heittäytymistä vaativiin rooleihinsa, tämä musikaali jäisi historiaan suurimpana pettymyksenä aikoihin.

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

(Oli muuten vaikeaa löytää sellaista kuvaa, jossa olisi samat esiintyjät kuin nakemässäni esityksessä. Sen takia ei muita kuvia itse esityksestä tällä kertaa. Billy Elliot-hyppy riittäköön.)

-R

Avainsanat: billy elliot

Kulttuuri Suosittelen

5.10.2015 repsahdus

Nummisuutarit

Tähän kuvaan tiivistyy hyvin oma kokemukseni ja suurin muistikuvanikin pitkälti esityksestä. Kuva on näytelmän alkupuolelta ja lupasi paljon jatkoa ajatellen. Valitettavasti vain nämä lupaukset jäivät suuremmalta osin lunastamatta. Ennakkotiedot (joita tahtomattani sain kuulla) taisivat myös pilata hieman tätä kokemusta. Siitä johtuen myöskin tämä teksti sisältää spoilereita.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Toisaalta, tämä kuva ei tee oikeutta mahtipontiselle lavastukselle. Toisaalta, sitä ei ollut kuin kahdessa näytöksessä. Toisen näytöksen korkea työväentalon juhlasali ja neljännen näytöksen ylväästi kohoava männikkö. Muuten lavastus oli jopa minimaalista.

Musiikillinen osaaminen näyttelijöiden keskuudessa on Kansallisteatterissa tänä päivänä ykkösluokkaa. Se on todistettu jo moneen kertaan. Tässä produktiossa näyttelijöiden esittämä musiikki ja ”äänitemusiikki” olivat toisilleen täysin vastakohtia, mutta antavat näin tilaa toisilleen. Näyttämöllä soitettu musiikki on riemastuttavaa ja muistuttaa siitä, että kyseessä on huvinäytelmä. Aku Hirviniemen Tilulii-laulu (kuvassa myöskin) on suora kunnianosoitus suomalaisille estraditaiteilijoille niukkaeleisenä spektaakkelina. Hääkohtauksesta mieleen jäi päällimmäisenä musiikki. Sibelius, Sinatra ja Amy Winehouse ilmensi juuri tämän päivän häämusiikkia ja väliajalle siirtyminen Ankin herkän tulkinnan siivittämänä jätti todella odotukset korkealle. Toisella puoliajalle kuultiinkin sitten hienoa uutta Timo Hietalan säveltämää musiikkia. Ei enää Sinatraa. Sibelius häärii taustalla. Itselläni huomio kiinnittyi kurkien ääniin, tuohon suomalaisuuden ääneen, Sibeliuksen mukaan.

”näytelmätaide ei ole kosmopoliitillinen; se on ihan arvoton, jos ei kansallinen henki sitä elähytä, kansan rakkaus sitä virvoita” -Oskari Vilho sanoi näin 1870-luvulla

Ajankohtaisuus. Sanomattakin selvää, että tämä suomalaisesta miehestä kertova komedia on aina varmastikin oleva ajankohtainen. Kyllä niitä mammnpoikia aina jostain löytyy. Mutta kuitenkin, tähän meille niin kovin rakkaaseen Esko-hahmoon voidaan tuoda piirteitä nykymaailmasta, mutta nyt oltiin niin lähellä, että Eskosta oli vaara tulla vihattu hahmo. Onneksi Perussuomalaisuus jäi kuitenkin ensimmäiselle puoliajalle ja toisella keskityttiin vain Eskon masennukseen. Ja siihen Esko jää. Miksi loppu piti tehdä näin? Eihän huvinäytelmä voi päättyä näin.

Kuten tästä voi siis päätellä. Viides näytös oli päätetty poistaa kokonaan. Näin ollen juonesta tuli yksinkertaisesti Eskon tarina, kun se koko komeudessaan kertoo jopa kolmekin tarinaa. Se ei sinänsä haitannut, mutta venytti ikävästi toista puoliaikaa (joka oli myös kovin masentava), ja jätti myös ikävästi sivuun sellaiset hahamot kuin Iivari ja Sakeri. Ja kun vielä Sakerin roolissa on loistava Seppo Pääkkönen (adidas-pöksyineen) ja rooli jotenkin todella kohdillaan, niin on sääli, että heidän osuutensa oli niin pieni. Lisäksi ja luultavasti myös suuri syy siihen, miksi en niin kovasti pitänyt näistä juonimuutoksista, on myös se, että naisroolit oli heivattu tyystin pois. Kreetana oli mies ja Eskon äiti Martta oli mitätön sivuhenkilö eikä Jaanan osuutta naimakaupoissa ollut olemassakaan. Toki, olihan Mikko Vilkastuksen rooli annettu naiselle, mutta miten siinäkin sitten kävi? Totesin mielessäni siinä vaiheessa, että ”noni, olishan se pitänyt arvata”. Entäs sitten Aku Hirviniemi, uhka vai mahdollisuus Kansallisteatterille? Myy varmasti kuin Tauno Palo aikoinaan, mutta tiedä sitten. En oikein tiedä. BTW miten tuollaisen roolin tekevä pystyy somettamaan väliajalla??

Lyhyesti sanottuna pidin ensimmäisestä puoliajasta, väliajan jälkeen tuntui kuin olisi tullut väärään saliin ja seuraisi täysin eri näytelmää. Hääkohtaus oli mahtipontisuudessaan hienoin näytös, ja valitettavasti suosikkikohtaukseni ”apina markkinoilla”, oli kyllä hyvä ja hienosti toteutettu ja näytelty, mutta ei siltikään sytyttänyt.

Yleisö oli todella monenkirjavaa ja ikähaitari oli kerrankin todella laaja. Hyvä! Näytöksen jälkeen yritin salakuunnella eräitä teinipoikia, mutta en oikein ymmärtänyt heidän kieltään. Esko oli niinku jotenki ”random” ja niin edespäin. Mutta totesivat kuitenkin, että kyseessä on ensimmäisiä suomalaisia näytelmiä, et aika hyvä silleen.

Paljon jäi kuitenkin hyviä muistoja/muistikuvia, joten tämä ei ollut täystyrmäys! Vaikka siltä voi kyllä vähän vaikuttaa.

-R

Kulttuuri Suosittelen