En tiennyt etukäteen tästä näytelmästä tai edes elokuvasta mitään, joten olin onnekas siinä suhteessa, etten tiennyt yhtään mitä odottaa. Tiesin vain ja ainoastaan sanan: kulttielokuva. Se herättää jopa hieman skeptisiä odotuksia tälläisessä erittäin vähän elokuvia katsovassa tyypissä. Nähtyäni näytelmän se kuitenkin herätti kiinnostuksen selvittää asioita. Ehkä jopa yritän elokuvan katsoa, jos eteeni tulee.

Näytelmä on hyvin elokuva​mainen. On kuin katsoisi sitä paljon puhuttua elävää kuvaa. Tosin en muista ennen nähneenikään näin suoraan elokuvasta tehtyä näyttämösovitusta. Ja onko tässä sitten myös niin tarkat tekijänoikeus rajat, ettei ohjaajalla ole käytössään vapaat kädet. En tiedä. Enkä löytänyt tähän vastausta internetin maailmastakaan. Tosin kovin lyhyellä etsintä yritykselläni.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Lavastus oli karu ja tuntui aika ajoin jopa hankalalta näyttelijöille. Skotlannin kukkulat olisi ehkä voinut siirtää taustakankaaseen. Muuten antaisin pienen kömpelyyden anteeksi vielä ensi-illassa, mutta eikö tämä ollut jo kyseisen produktion toinen ensi-ilta ja esitys pyörinyt Turussa samoilla lavasteilla kevätkauden? Helikopterikohtausten toteutus oli hieno. Ja samoin venekohtaus. Jäin vaan tuijottamaan veneen sulavaa liikkumista kuin vedessä. Kaikki muu jäi sillä hetkellä mielenkiinnon ulkopuolelle. Vaikka kyseisen kohtauksen sisältö oli aika merkittävä ja karu. Katsomon avonaisuus, tai siis koko tilan avonaisuus, loi tunnelmaa avarasta skotlannin rannikkoseudusta, mutta skenografisilla tekijöillä olisi voinut vielä parantaa sitä.

Ajatuksiani häiritsi myös tämä yksi ja ainut ennakkotietoni. Se yksi sana nousi ylitse muiden. Jatkuvasti. Musiikki: kulttielokuva, kielenkäyttö: kulttielokuva, seksi: kulttielokuva, yksinkertainen juoni: kulttielokuva. En vain päässyt siitä mielikuvasta yli. Sen takia en pysty oikein käsittelemään tätä perinteisenä teatterina vaan kuten jo edellä mainitsin, elävänä kuvana. Ja siinä se oli erittäin onnistunut! Mutta juoni todellakin oli liian yksinkertainen, jopa kaikessa koskettavuudessaan ja karuudessaan. Kyseessä oli siis ns. suora juoni eikä taiteinen. Mutta toisaalta, ei esitys kuitenkaan tuntunut pitkästyttävältä.

Ensemblestä nousee toki ylitse muiden Helmi-Leena Nummela Bessin roolissa. Hieno roolityö. Alusta loppuun. Luulen kyllä, että pidin siitä juuri siitä syystä, etten tiennyt Bessin tarinasta ennakkoon mitään. Näin roolinhahmon kasvun ja muutoksen kokonaisuudessaan. Jätän sen kuitenkin nyt vähemmälle huomiolle, etten pilaa keneltäkään tätä kokemusta.

Henkilöohjaus oli onnistunutta muidenkin roolien kohdalla. Kaikissa näkyi heidän ajatuskulkunsa ja luonteet selvästi, niitä ei tarvinnut jäädä erikseen pohtimaan, mikä antoi tilaa päärooleille.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Suosittelen tätä erityisesti ihmisille, jotka yleensä mieluummin menevät elokuviin eivätkä teatteriin. On ehkä heille helpommin lähestyttävä. Luulisin ainakin näin. Täytyy nyt lukea mielipiteitä niiltä katsojilta, joilla oli jo ennakkoon tietoa tästä näytelmästä. Jotka olivat nähneet siis Lars Von Trierin elokuvan. Voinhan olla täysin väärässä kaikesta. Minä nyt vain satun pitämään enemmän siitä peinteisestä teatterista. Taiteisesta juonesta ym. Mutta kokemuksena tämä oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kiitos.

-R

Päässäni alkoi soimaan eräs kappale, eräästäkin elokuvasta, kun aloin muistelemaan mitä tuli tällä kertaa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähtyä:

”Spectacular, Spectacular
No words in the vernacular
Can describe this great event
You’ll be dumb with wonderment

So exciting
The audience will stomp and cheer
So delighting
It will run for fifty year!”

Toivon kuitenkin, ettei ihan viittäkymmentä vuotta tämä spektaakkeli pyörisi. Suomen teatterimaailma ei kaipaa sellaista toistojen määrää. Mennään eteenpäin vaan, kuten tähänkin asti. Ja rikotaan vähän lisääkin niitä ”rajoja”. Iivana Julma, Katariina Suuri, Juri Gagarin ja Jeesus todellakin voivat jakaa näyttämön. Jopa Kansallisteatterissa!

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Alkukohtaus toi mieleen Les Miserablesin ja ajattelin, että kyllä, jotain suurenmoista on tulossa. Kuitenkin musikaalisuus siinä vaiheessa hieman pelotti. Mutta turhaan. Jussi Tuurnan musiikki on kaukana perinteisistä siirappisista musikaaleista ja lavalla koko esityksen ajan pysyvä bändi on aivan loistava ja heistä huokuu tekemisen ilo! Ajoittain tuli kyllä tunne, että ovatko kappaleet hieman liian pitkiä. Varsinkin katsojille, jotka eivät jostain syystä siedä tälläistä musiikkia. Haluaisin myös kiittää hyvästä äänentoistosta! Monesti musiikkipitoisissa teatteriesityksissä sanat tuppaavat jäämään musiikin pauhun alle, mutta näin ei käynyt Kansallisteatterissa! Sanoista sai selvää ja musiikki ei myöskään kaikunut liian kovaa.

Tekemisen iloa huokuu myös näyttelijöistä. Kunnon revittelyä ja roolihahmolla mässäilyä näkee harvoin näin nautittavassa muodossa. Erityiskiitos Katariina Kaitueelle kaimastaan Suuresta, Tiina Wecströmille tanssisaappaista ja Timo Tuomiselle Volodjan intensiivisyydestä..

 Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri                                                                     

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri                                                                     

Tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä saada kolme tuntia näinkin viihdyttäväksi paketiksi. Mutta Laura Jäntin ohjaus onnistuu siinä eikä aika tunnu yhtään pitkältä. Silti olen kuitenkin sitä mieltä, että kolme tuntia on liikaa teatterilta. Ainakin työpäivän päälle.

Kaiken näyttämöllä tapahtuvan ymmärtäminen vaatii katsojalta kevyttä yleissivistystä historiasta niin viime vuosilta kuin viime vuosisadoiltakin. Mutta ei vaadi liikoja. Tämän verran tulisi jokaisen itseään ihmisenä pitävän tietää ympäröivästä maailmasta. 

Kuitenkin sen sijaan, että katsojat olisivat väliajalla pohtineet Venäjän tilannetta tai muuta intellektuellia, kuulin keskustelun siitä, mikä tämän esityksen lajityyppi on. Ihmisillä on tarve saada lokeroitua esitykset omiin karsinoihinsa, jotta voivat niitä prosessoida. Tässä kuulemassani keskustelussa tulivat ilmi parodia, musiikkiteatteri ja farssi. Tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Hyviä yrityksiä, mutta aika kaukana todellisuudesta. Mutta johtuiko tämä pohdinta siitä, että lavalta aika ajoin muistutettiin, Brechtiläiseen tapaan, että olemme teatterissa ja, että tämä on näytelmä? Ja onko se sen tarkoitus?

Hienointa kaikessa oli esityksen loppu. Kuinka teatteri lyö itseään poskelle. Mutta pakkohan se loppukohtaus on saada. Vaikka väkisin.

Kaiken kaikkiaan, kun jälkikäteen muistelee mieleen nousevat, ja sitä lämmittävät, kauniit kohtauskuvat eli kuinka huolella kohtaukset oli ohjattu, lavastettu, valaistu, puvustettu, tuotettu jne. jne… kaikki osat vain yksinkertaisesti toimivat koko esityksen ajan täydellisesti. Juuri tästä syystä kolme tuntia ei tunnu yhtään niin pitkältä kuin voisi etukäteen kuvitella.

En haluasi ikinä sanoa, minkään produktion olevan täydellinen, koska se tappaa mielenkiinnon nähdä lisää, mutta tämä sanotaanko sitten, hipoi täydellisyyttä. Bravo!

-R

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri