”Tämä on tarina tytöstä ja pojasta, jotka päämäärästään tietoisina pyrkivät aina vain eteenpäin, niin saavuttamattomissa kuin määränpää näytti olevankin. Olisikohan sinussa ja minussa miestä moiseen? Mutta aloitetaanpa alusta.”

​​Näin alkaa Sakari Topeliuksen satu Koivu ja tähti. Ja jälleen kerran joudun toteamaan, että lukeminen kannattaa aina. Topeliuksen satuaarteet-kirja on löytynyt kirjahyllystä aina, mutta jostain syystä se on jäänyt lukematta. En muista miksi. Grimmin sadut ja muut on kyllä luettu iltaisin. Nyt kävi niin, että edes jonkinlainen pieni muistikuva olisi ollut tarpeen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, jotta olisi saanut enemmän irti Kansallisteatterin samannimisestä juhlanäytelmästä. Teatterin sivuilla kyllä kerrotaan, että Pirkko Saision näytelmä jatkaa siitä mihin Topelius lopetti, mutta silti, tututtuun tapaani, en tehnyt taustatutkimusta yhtään ennen esityksen näkemistä. Täytyy alkaa ehkä sitä harrastamaan tästä edes.. Koska en oikein päässyt näytelmään mukaan missään vaiheessa. Erityisesti ensimmäinen puoliaika meni suorastaan kummastellessa. Tämä johtui osittain myös siitä, että dialogi on erittäin kiihkeää eli nopeaa, tekstiä tulee paljon ja aikaa miettimiselle ei jää ollenkaan. Ensimmäisen puoliajan lopussa huomasin, etten hetkeen ollut enää jaksanut edes seurata. Mutta onneksi sentään havahduin kurkiin. ”Kurjet tulevat keväisin. Mitään ei kannata odottaa paitsi kurkia.” Väliajalla sitten ehti hieman miettimään mitä oli nähnyt ja menin hyvillä mielin takaisin, mielestäni ymmärtäen missä mennään. Mutta sitten se tuli taas. Tällä kertaa ensin kuitenkin näyttämöltä: ”Mitä v****a täällä tapahtuu?” Matto vedettiin niin katsojien kuin juonen alta.

Saatiinko vanha tarina päätökseen sitten lopulta? Ei. Kai se tulee jatkumaan ikuisesti.

”-Lapset, lapset. Tämä elämä on ainaista vaellusta kohti iäistä päämäärää, muistutti isä. -Te kuljitte etsien koivua: isänmaata. Ja te etsitte tähteä, ikuisuutta. Oikein. Olkoon isänmaa työnne ja rakkautenne kohde, ja tähti viitoittakoon teille tien koko elämänne ajan!”

​Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Istuin ekaa kertaa muuten suuren näyttömön aitiossa. Ei yhtään hassumpi. Eikä edes liikaa sivussa vaikka voisi niin luulla. Hieman ehkä tuli sellainen sivustakatsoja olo, lievästi kuninkaallinenkin, kun rahvas istui hieman alempana ja niiiiin ahtaasti. Väliajalle ja pois pääsi ilman tungosta ja tilaa oli ”kääntää kylkeäkin” esityksen aikana. Mikä tuli tarpeeseen. Kolme tuntia on yleensä liian pitkä aika teatterissa.  

Muutamia yksityiskohtia kirjoitin jälleen kerran ylös heti esityksen jälkeen:​

-Kurjet, Sibeliuksen lempiääni

-Mökkivaatteet, täysin suomalainen käsite

-Pohjantähti, eräänlainen aasinsilta edellisestä teatterivierailustani

-Nuuskamuikkunen lautalla, selkeyttää ja rauhoittaa eksyneet muumit

Näillä mennään tällä kertaa. Odotin enemmän, pohdittavaa olisi kyllä riittänyt, mutta täytyy taas jatkaa uutta kohti! 

-R

Lahjakortin ansiosta, tuli poistuttua mukavuusalueelta eli Helsingistä. Yllättävän laajasta ja kiinnostavasta Hämeenlinnan Teatterin ohjelmistosta valikoitui Pentinkulman naiset. Näytelmä, jonka olemassaolosta olin täysin tietämätön ja jopa sen monologi-muoto jäi huomaamatta varatessani lippua. Kunnes esityksen ensi-iltaviikolla tuli uutinen, että näytelmä oli saanut Suomi100-statuksen, heräsin tietoisuuteen. Hämeenlinnan Teatterin johtajan Kirsi-Kaisa Sinisalon esittämä monologi on jo vuodesta 2002 niittänyt mainetta ulkomaita myöten, ja se on tehnyt vierailuesityksiä mm. Saksassa ja Sveitsissä. Mikään ihme tämä ei ole, monologi on viihdyttävä, koskettava, pitää kiinni otteesaan joka minuutin (80min) ja kuten kaikki tiedämme, tarina syvä katsaus Suomen historiaan. Mutta mikä näistä on se juttu, joka ulkomailla kiinnostaa? 

(kuva: Tampereen Työväen Teatteri)

En ole montaa monologia nähnyt, enkä varsinkaan näin henkilörikasta monologia. Sinisalo esittää kaikki, no ne kaikki suurimmat ja tärkeimmät, Pohjantähti-trilogian naishahmot. Koskelan Alma, Elina ja Kaarina, Leppäsen Aune, Laurilan Elma ja Ellen Salpakari. Lisäksi myös muutama mieshahmo noin ihan vaan ohi mennen. Ainakin minulle nämä kaikki hahmot on niin tuttuja, että jo nimen kuullessa, mieleen tulvii kohtauksia Edvin Laineen elokuvasta. Ja kyllä. Täällä Pohjantähden alla elokuvasta. En ole lukenut Väinö Linnan Pohjantähti trilogiaa. Silti olen sitä mieltä, että se kuuluisi ehdottamasti Tuntemattoman Sotilaan rinnalle niin kouluun kuin itsenäisyyspäivään. Itsekin aion nyt korjata asian, ja lukea trilogian, koska nähtyäni näytelmän heräsi joukko kysymyksiä.

Miksi Kirsi-Kaisa Sinisalo esitti hahmot, kuten me olemme heidät tottuneet näkemään? Elokuvathan (Laine 1968 ja Koivusalo 2009) eivät toisistaan erityisemmin eroa. Hahmot on aina tunnistettavissa, ilman nimiäkin. Tuleeko se niin vahvasti Linnan tekstistä? Tämän aion selvittää. Toki, se tulee olemaan vaikeaa, koska mielikuvat on todella niin vahvoja. Lisäksi monologissa oli monia kohtauksia, jotka ihan ymmärrettävistä syistä puuttuvat elokuvista. Ostamasssani kirjaversiossa on 1046 sivua. Varmasti tulee paljon uutta vastaan.

Pohjantähtihän kertoo Suomen itsenäistymisen tarinan kokonaisuudessaan. Aika ennen sotia ja sotien jälkeen. Se kertoo näin myös suomalaisen naisen itsenäistymisen tarinan. Joten lähtökohta tälle Ritva Holmbergin dramatisoimalle näytelmälle on mitä täydellisin.

Ja se yllättävä tosiasia, kuinka maailma onkaan muuttunut, muttei sitten toisaalta tippaakaan.

”ihan kamalaa on ollut sen jälkeen, kun ratio hankittiin. Ei muuta kuin elintilaa ja linnoittamista. Näkyy oikein minkälaisia ihmiset on. Kun kuuntelee jumalanpalveluksen, niin heti perään tulee uutiset: Espanjassa tapettu niin ja niin paljon, yhdellä on sotilaita niin ja niin monta… kun Jumala niitten pimentyneen järjen valkasis…” Aamen Elina. Täysin samoin voisi todeta tänä päivänä kun radiota kuuntelee, tai uutisia lukee mistä tahansa viestimestä, joita nykyään ei pysty edes välttämään. Silloin Pentinkulman aikaan sentään suurin osa väestöstä eli ”onnellisessa pimennossa” tietämättä kaikista kauheuksista mitä maailmalla tapahtui. Tieto lisää tuskaa, niin se vaan on. 

Mutta vaikka Pentinkulman Naiset käsittelee historiamme kipeimpiä kohtia, on siinä myös paljon lohduttavaakin. Se kuinka todella samat ilot ja murheet on ihmisillä edelleen ja perusasiat tulee aina pysymään. Alma toteaa näytelmän loppupuolella Elinalle jotain, mikä on tänä vuonna hieman eri muodossaan jo ollut esillä. Haluankin päättää tämän kirjoituksen kahteen sitaattiin. Ensimmäinen Koskelan Almalta ja jälkimmäinen presidentti Koivistolta:

”Kun ei sitä etukäteen surra kannata… Tässä maailmassa poraamista riittää asiallekin…”

”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.”

Onnea Suomi!

-R