Jätän nyt vähemmälle huomiolle sen, että olin taas eläkeläisten ympäröimänä Kansallisteatterin Willensaunassa, kun nuoriso valui viereiseen Pienen näyttämön Pohjalla-esitykseen. Eihän siinä mitään. Olen sen jo nähnyt.

Tämä Aamu, on Kansallisteatterin Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama moderni-klassinen-puhenäytelmä, joka perustuu dialogeille. Neljä näyttelijää eivät tainneet missään vaiheessa olla enempää kuin kaksi kerrallaan näyttämöllä. Tälläistä näytelmää on helppo seurata ja hahmoihin pääsee paremmin sisälle. Pystyy keskittymään paremmin. Ainakin minä. Tällä päällä. Maanantaina.

Aamu kertoo maailmankuulusta pianistista. Ei. Aamu kertoo perhesuhteista. Erilaisesta äidistä ja hänen kahdesta hyvin erilaisesta tyttärestä. Juoni on kronologinen eikä suurempia yllätyksiä ole. Olisin toivonut loppuun jotain suurempaa muutosta. Teksti on kuitenkin hedelmällistä ja mukaansatempaavaa.

Pianisti Alma Knifin roolin tekevä Seela Sella on karismaattinen, kuten aina, mutta ajoittain jopa hieman pelottava nahka-asussaan. Rooli sisältää kuitenkin juuri Sellalle sopivaa nasevaa huumoria ja näin pehmittää tunnelmaa. Terhi Panula oli uskottavin toimittaja-tyttären roolissaan. Roolissa, joka osoitti kuinka näyttelijöiltäkin vaaditaan tänä päivänä ”nörttitaitoja”. Cécile Orblin toisena, nuorempana tyttärenä… hmmm.. en oikein tiedä. Johtuiko hätäisyys ja väkinäisyys, siitä ettei rooli ollut vielä täysin sisäistetty vai kuuluiko hahmon olla sellainen. En tiedä. Pohdin tätä useampaan otteeseen. Heikki Pitkänen oli näytelmän pelastus. Ilman häntä ja tätä mainiota ”sivuhahmoa” näytelmä olisi jäänyt kovin kuivaksi.

-R

Kuva: Kansallisteatteri

Olin jälleen kerran tiistai-iltana teatterissa. Minä ja sata eläkeläistä. Tunsin itseni tällä kertaa todella ulkopuoliseksi. Johtuneeko siitä, että oli tiistai? Vai, että Teatteri Avoimet Ovet on myynyt tätä esitystä eläkeläisporukoille? Vai eikö tämä aihe vain kiinnosta nuorempia? Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa voin hyväksyä. Viimeistä en. Itse kuulun vielä siihen sukupolveen, jonka isovanhemmat ovat olleet sodassa. Molemmat isoisäni ovat olleet rintamalla ja isäni puolelta olemme lähtöisin Karjalasta. Molemmin puolin Viipuria. Säkkijärveltä ja Metsäpirtistä. Sodanaikaiseen Helsinkiin ei ole ollut mitään kytköksiä. Mutta nyt kun täällä asun, niin tietysti sekin kiinnostaa. Palava kaupunki, sijoittuu siis Helsinkiin ja hyvin lähelle nykyistä työpaikkaani, joten toki se vielä toi hieman kiinnostusta lisää.

Näyttämöllä on neljä esiintyjää ja 13 roolia. Yksi piano. Kaksi tuolia. Liian suuri taustakangas, johon projisoidaan valokuvia sodasta.  

Kuva: Mikko Mäntyniemi /Teatteri Avoimet Ovet

Näytelmä kietoutuu musiikin ympärille. Anna-Mari Kähärän musiikki muuttaa esityksen tempoa mukavasti ja luo lavasteet näyttämölle. Suvi Isotalo säestää pianolla ja toimii samalla esityksen kapellimestarina eli johtaa tätä mahtavaa kvartettia. Välillä ei edes huomaakaan, että pianosäestys puuttuu, koska laulu ja stemmat on niin taidolla toteutettuja. Tuntui kyllä valitettavasti siltä, ettei tämä yleisö ainakaan osannut arvostaa sitä tarpeeksi. Tai ainakaan se ei mitenkään huokunut heistä. Täytyy varmaan lopettaa tämä muun yleisön seuraaminen ja kuuntelu, koska välillä tuntuu, että lähes loukkaannun muiden tekemisistä ja sanomisista. Esimerkiksi tällä kertaa vieressäni istunut rouva sanoi toiselle: ”onks toi joku hevonen vai?” Kun Kari Hevossaari suitset kaulassa esitti sodasta Helsinkiin päätynyttä hevosta. Ja hyvin esittikin. Lapset saa sanoa katsomossa älyttömyyksiä ääneen. Ei aikuiset. Muistan, kun itse esitin Tirlittanissa sirkuksen taikuria, niin joku tokaluokkalainen poika huusi (tai sanoi kaverilleen, mutta kuului hyvin selkeästi näyttämölle teatterin akustiikasta johtuen…) : ”toi on feikki taikuri!”

No jaa. Näyttelijät olivat kaikki hyviä, mutta tietysti Sinikka Sokka oli ylivoimainen. Muidenkin mielestä selkeästi. Toki hänellä oli ne parhaimmat ja viihdyttävimmät roolit. Sehän on aina hauskaa kun näyttelijöistä vanhin esittää näyttämöllä nuorinta. Klassikko. Tuli hieman tästä Tampeen Edith Piaf-musikaali mieleen. Reetta Ristimäeltä jäin kaipaamaan sitä mahtavaa ooppera-soundia, joka vain yhdessä kappaleessa sai vähän välähtää.

Kuva: Mikko Mäntyniemi/Teatteri Avoimet Ovet

Tämä esitys siis todellakin sai ajatukset liikkelle ja muistot mieleen. Hypistelin sormessani ollutta Mummun sormusta ja yritin muistella karjalan murretta, mutta en oikein muistanut. Mietin miten viime perjantaina 91-vuotias Pappani esitteli juuri jatkosodan päättymisjuhlaa varten kiillotettuja mitalejaan. Ja tietysti muistelin paria Viipurin matkaani. Ja sitä, että kohta kukaan ei enää haikaile Viipurin perään.

Suosittelen tätä ihan tosissani kaikille iästä, säädystä ja kotiseudusta riippumatta.

-R