Vallankumous
eli sisar Huttusen ihmeellinen elämä. KOM-Teatterissa. Kaksi viikkoa ensi-illan ja kantaesityksen jälkeen. Suuri spektaakkeli, mutta KOMin pienehköllä intiimillä näyttämöllä tämä tapaus jää kuitenkin helposti lähestyttäväksi. Se vetää mukaansa. Kirjaimellisesti kuitenkin vasta väliajan jälkeen, kun rohkaisuryypyt on nautittu. (Miksei muuten lämpiössä tarjoilla Jaloviinaa?)
Yleensähän suuret musikaalispektaakkelit jää hieman etäisiksi, kun niitä joutuu seuraamaan suurten näyttämöiden takaparvilta. Mutta tämähän ei ole musikaali. Eihän? Ei. Tämä on eeppistä teatteria. Se herättää tunteita. Se pistää ajattelemaan asioita ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Mikä on, ei pysy. Ihmisestä tehdään tutkimuskohde.
”Kadut olivat oman aikansa sosiaalinen media, jossa oli mahdollista vaihtaa mielipiteitä, hakeutua samanmielisten joukkoon ja ennen kaikkea osoittaa muille oman ryhmän vahvuutta.” -Samu Nyström
Luulin tietäväni mitä olin menossa katsomaan. Nopeasti kuitenkin matto vedettiin altani ja vieraannuttamisefekti teki näin tehtävänsä. Vaikka teksti pohjautuukin todellisiin tapahtumiin, tekee Lauri Maijalan sovitus ja ohjaus siitä yllätyksellisen.
Näyttelijöistä haluaisin nostaa esiin tietysti erinomaisen Pirkko Hämäläisen, jonka Josefiina ”sisar” Huttunen liikkuu lavalla taipuisasti, keskustelee yleisönsä kanssa, viihdyttää ja koskettaa. Vilma Melasniemi (lue seuraava murteella) tamperelaisena ompelijattarena Liila Kotirantana murteineen on loistava. Lisäksi venäläisenä merisotilaana tulkitsemansa Jäähyväiset aseille on pysähdyttävä. Vielä on toki on mainittava eräänkin Milonoffin Finlandia-tulkinta.
Kaikkea tästä spektaakkelista löytyy. Musiikkia, komiikkaa, draamaa ja yhteiskunnallista kantaaottavuutta.
Kovasti odotin Internationale ja Suvivirsi -battlea, joka vielä alkuharjoitusvaiheessa (taiteiden yön avoimissa harjoituksissa) piti soida kaanonissa. Mutta ymmärrän toki yleisön mukaan ottamisen tässä tilanteessa.
Toistan vielä kerran: spektaakkeli.
”Työn orjat sorron yöstä nouskaa, maan ääriin kuuluu kutsumus. Nyt ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus. Pohja vanhan järjestyksen horjuu, orjajoukko taistohon. Alas lyökää koko vanha maailma, ja valta teidän silloin on. Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää. Niin huomispäivänä kansat, on veljet keskenään.”
Kuva Petri Tuhkanen / KOM-teatteri
Kuitenkin. Lähdin siis katsomaan Huijarin muistiinpanoja, josta oli tämän jälkeen enää 7 esitystä jäljellä. Eli viimeisiä viedään. Olen käynyt viime aikoina katsomassa niin paljon ”tuoreita” esityksiä, että oli mukavaa päästä tälläisen täydellisesti hallitun shown eteen. Koska sitä se oli. Alussa olin hieman hämilläni, koska tekstiä tuli paljon ja paljon piti sisäistää nimiä ja faktoja ja olin jo luovuttamassa, ettei tästä mitään tule. Mutta näinhän se aika usein on teatterissa, jos ei ole etukäteen perehtynyt yhtään mihinkään. Enkä ollut. Tiesin vain näyttelijät ja sen, että näytelmä on venäläisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Olin kuullut myös serkkutytön mielipiteen ja sen pohjalta odotin jotain en niin helppoa tapausta.