Tämä syksy lähti käyntiin pääkaupunkimme toisella Vanja-enolla Kansallisteatterissa 19. Syyskuuta. Olin todella täpinöissäni, koska edellisesta teatterivierailusta oli jo niiin pitkä aika ja pidän Tsehovin näytelmistä erityisesti. Oli perjantai-ilta, joten olin taas yksin edustamassa nuorisoa. Tosin kansallisteatterissa näin on ihan arki-iltoinakin. Mitä en oikein ymmärrä. Lippuhinnat kun ovat hyvin kohtuulliset. Missä vika?

Kuitenkin. Kirjoitan tätä nyt jälkikäteen niin en ihan kaikkea muista enää tarkalleen. Esimerkiksi alkua. Tämä johtuu siitä, että jännitän yleensä näyttelijöiden puolesta niin paljon, että keskittymiskyky hieman kärsii.. Muistan jylhän ja korkean talon, jossa katossa oli reikä ja keskellä kasvoi puu. Samovaareja oli seinällä. Ja Seela Sella täytti vedenkeitintä ja valmisti teetä. Vanja-enokin oli näyttämöllä. Tapahtumat lähti pikku hiljaa liikkeelle kuten myös lavasteet. Talo pyöri ja ovet paukkuivat rytmikkäästi ja harkitusti. Vesielementit virkisti ajoittain koko suuren teatterisalin. Tsehovin teksti oli muunnettu nykykielelle ja se tuotti ehkä pientä pettymystä minulle, mutta toisaalta toi paljon uutta sisältöä. V-sana kuitenkin kolautti pahasti. Venäläiset mökinostajat Suomessa oli hauska ”päivitys”. Joka monelta meni kyllä valitettavasti ohi. Tai sitten ei vaan uskallettu nauraa…

Ilmastonmuutos. Näytelmä on kirjoitettu 1890-luvulla ja  on aivan käsittämätöntä, että metsien tuhoaminen ja luonnonvarojen hukkaan heittäminen on ollut jo silloin näin akuutti asia, että Tsehov (tuo ekologi ennen ekologiaa) on siihen tarttunut. Ihminen ei siis vain opi ikinä.

Näyttelijöiden suoritukset olivat aivan huippuluokkaa. Krista Kososen hillitty, mutta vahva professorin vaimo, sai ihon aina kananlihalle. Erityisesti ihailin (jälleen kerran) Emmi Parviaisen roolityötä Sonjana. Tosin yhtymäkohtia edelliseen Tsehov-rooliin oli hyvinkin paljon. Mutta tykkäsin silti. Kristo Salmisen Vanja-eno oli ensimmäisellä puoliskolla rähjäinen, masentunut vanha ukko, mutta nuoreni vuosia väliajan aikana. Eero Ahon ja Seppo Pääkkösen ”tilulii” oli riemastuttavaa, hieman jännittävää ja viihdyttävää katseltavaa. Seela Sellalla ja Heikki Nousiaisella on karismaa, se riittää.

Olin siis jälleen kerran vaikuttunut. Piste.

Terveisiä Kansallisteatterista -R