FAUST – Eli Mefistofeleen maaginen teatteri
Onnekseni olen pyörinyt yliopistolla syksystä lähtien. Olisi meinaan muuten mennyt tämä varmasti ohi. Syksyllä muistan, että suunnittelin menemistä, mutta kuten niin moni muukin hieno esitys, jäi välistä. Tässä on nyt nimittäin tämän vuoden EHDOTON ensimmäinen suositus. Valitettavasti vain kaikki Jurkan näytökset ovat nyt loppuunmyytyjä.. Mutta esitys siirtyy Lahteen ja sinne on vielä lippuja jäljellä. Kipinkapin!
Asiaan. Laura Jäntti on ohjannut ja sovittanut klassisen Faust-tarinan erinäisistä lähdemateriaaleista ja niihin perehtyminen kyllä avaa esitystä paljon. Tosin on se hieno ilman sen kummenpaa perehtymistäkin. Jouduin vaan koulun takia perehtymään tähän vähän enemmän joten, tulee nyt hieman tavallisuudesta poikkeavaa lähestymistä esitykseen.
Näytelmä siis kertoo Faust-nimisestä näyttelijästä, joka itsekeskeisyydessään ja ahneudessaan menee myymään sielunsa paholaiselle ja saa näin taiteellisia kykyjä ja kunniaa.
Sielun myyminen on tuttu käsite varmasti kaikille. (Itselläni ensimmäisenä tulee väkisinkin mieleen Bart Simpson joka myi sielunsa Milhouselle 5 dollarilla..) Kuitenkin. Paholaisen kanssa liiton tekevä ihminen on tuttu tarina jo ajanlaskun alusta mm. juutalaisessa kulttuurissa. Itse Tohtori Faustus on ensimmäiseksi tullut tutuksi 1587 julkaistussa teoksessa, jonka otsikkoteksti kertoo näin: ”Kertomus Tohtori Johann Faustenista, laajalti tunnetusta Noidasta ja Taikurista. Miten hän tiettynä aikana myi itsensä Paholaiselle, (—), kunnes hän vihdoin sai hyvin ansaitun Palkkansa.” Kirjan kirjoittaja on tuntematon, mutta aivan ilmeisesti pappi, jonka tarkoituksena oli kuvata paholaisen valtaan antautumisen kauheuksia. Mutta seikkailukertomus, joka sisälsi magiaa ja mystiikkaa sai suuren menekin, eikä sen uskonnolliset tavoitteet toteutuneetkaan. Yhtymäkohtia tässä tarinassa Jäntin teokseen on Faustin lupaus 24 vuoden ajan totella paholaista ehdottomastí, jos hän saisi tältä kaiken haluamansa tiedon, taidon ja avun. Sekä Paholaisen edustajaksi saapuva ihmishahmoinen Mefistofeles.
Kuva: Teatteri Jurkka/Stefan Bremer
Kaikki muutkin lähdeaineistona toimineet tekstit on lueteltu käsiohjelmassa. 1. näytöksen hurja, pitkä, puuduttavakin dialogi Faustin ja Mefistofeleen välillä, jossa ruoditaan teatteria taiteena ja näyttelijäntyötä, nojautuu selkeästi Andriy Zholdakin avoimeen kirjeeseen Kirsikkapuiston näyttelijöille (löytyy HSn sivuilta kokonaisuudessaan). Hans-Thies Lehmannin Draaman jälkeinen teatteri tuo esitykseen tärkeitä esityksellisiä teemoja. Asioita, joihin niin monen muunkin esityksen pitäisi enemmän keskittyä: esitys, teksti, tila, aika, esiintyjän ruumis ja kaikkein tärkein eli läsnäolo. Tälläisessä intiimissä huoneteatterissa nämä edellä mainitut asiat korostuvat ja oli todella hienoa, miten ne kaikki oli hallinnassa.
Näyttelijäntyö. Täytyy myöntää, etten pitkään aikaan ole nauttinut niin paljon pelkästään näyttelijäntyöstä kuin tänä iltana tein. Toki tila tekee tässä paljon, kun näyttelijät pystyvät halutessaan katsomaan joka ikistä katsojaa syvälle silmiin ja kaikki KAIKKI mitä lavalla tapahtuu on käsin kosketeltavissa. Jo pelkästään Tiina Weckströmin upeus, tieto ja taito ja se tärkeä läsnäolo on niin huikeaa, ettei muita edes tarvittaisi. Mutta ei Tapani Kalliomäki ja Pia Andersson jää yhtään jalkoihin. Paitsi ehkä tietty vähän. Mutta se johtuu vain Weckströmin mielettömästä karismasta. Ja se, se tulee iän ja kokemuksen myötä. Karismaa ei vain voi olla näin nuorilla näyttelijöillä. Ainakaan niin miten minä asian eli karisman näen.
Kuva: Teatteri Jurkka/Stefan Bremer
Aristoteleen Runousoppi on teos, joka oli liki kymmenen vuotta itseltäni pimennossa, mutta nyt viimeisen vuoden aikana lähes joka viikko ollut esillä. Siltikään en vielä osaa analysoida sen tarkemmin sitä ja etenkään sen toteutumista tässä Faust-esityksessä. Sitä siis kyllä siteerattiin kovasti ja osoitettiin ne kohdat tarkasti, mutta kun todella olin niin näyttelijäntyön pauloissa niin vaatisi toisen katsomiskerran, että voisin kaiken teoreettisen ymmärtää oikein. Mutta selkeästi oli havaittavissa monisäikeisyys, pelko ja sääli, sekä peripeteia. Yhden lainauksen Aristoteleelta, mikä löytyy siis myös käsiohjelmasta, haluankin nostaa tähän. Syyn toivottavasti tietävät esityksen nähneet.
”Runoilijan tehtäväon tuottaa nautintoajoka johtuu jäljittelyn avulla herätetystä pelosta ja säälistä.Täten on selvää, että noiden tunteidentäytyy johtua itse tapahtumista.”
Lähdemateriaalin joukossa on myös Mihail Bulgakovin romaani Saatana saapuu Moskovaan. Siitä kantavana teemana esiin nousee ihmisten ahneus ja hyväuskoisuus. Faust-myytti kun on selkeä metafora sille mitä nykyihminen on. Rajojen rikkomista ja äärettömyyden tavoittelua. Lauri Meri nostikin Hesarin arvostelussaan esille Laura Jäntin KOM-teatterin ohjauksen kyseisestä teoksesta vuodelta 1983. Ja koska en itse voi verrata näitä kahta esitystä, sattuneesta syystä, voin vain tukeutua arkistotietoihin. KOM-kirjassa kerrotaan hyvin niukasti esityksestä, mutta siitäkin vähästä yhtäläisyyksiä löytyy. Ennen kaikkea maagisuus ja tilan käyttö valoineen ja äänineen. Lisäksi Jäntti oli sanonut esityksestä silloin näin: ”ajattelimme, että jos se on satiiri, niin sen pitää olla niin armoton, että siinä pistetään itsemmekin likoon.”
Jollain kummallisella tavalla, jota en oikein edelleenkään osaa selittää, tämä Faust oli mielestäni kuin Kansallisteatterin Slava! pienoiskoossa. Olihan toki ohjaus-lavastus-puvustus-valo-naamiointi-tiimi sama näissä kahdessa produktiossa. Lisäksi Tiina Wecströmin viittaus (punaisista tanssikengistä) omaan rooliinsa Slavassa toi erityisen mukavat muistot mieleen. Itselläni kun Slava!-Kunnia kuuluu viime vuoden top-kolmoseen. Mutta en siis osaa oikein selittää miksi se muka tuntui samalta nähdä näin pienellä näyttömällä, huoneteatterissa, jotain joka muistuttaa suurta spektaakkelia Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Ehkä se on sitä kuuluisaa teatterin magiaa se.
Eiköhän tämä nyt riitä tästä. Tuskin kukaan edes luki loppuun asti.
-R
