Pala palalta pois

Koskettavuus. Fakta. Ajankohtaisuus. Ahdistus.   Ei uskoisi, mutta näin toisaalta yksinkertaisilla asioilla saadaan aikaan teatterikokemus, joka jättää väistämättä jäljen kehen tahansa. Ja näin kyseessä onkin tämän teatterivuoden kohokohtia.

Olin tätä edeltävänä iltana Kansallisteatterissa katsomassa Nummisuutareita suurella näyttämöllä, joten kontrasti tähän oli uskomattoman suuri ja hieno. Toki myös tarinan tasolla. Tälläisen teatteritarjonnan laajuus jää valitettavasti suurelta yleisöltä täysin huomaamatta. Huomio kiinnittyy vain laajasti markkinoituihin suurproduktioihin, joista suurin osa ei pääse pintaa syvemmälle.

Tämä näytelmä perustuu todellisiin tapahtumiin ja Anneli Kannon kirjaan oman äitinsä sairastumisesta Alzheimerin-tautiin. Aihe on tuttu, mutta draamassa lähes käyttämätön.

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet/Mikko Mäntyniemi

Aina puhutaan siitä kuinka ajankohtainen mikäki esitys on ja haetaan sitä, kuinka vanhakin teksti (esimerkiksi nyt tuo Nummisuutarit) heijastelee tätä päivää. Tässä näytelmässä ollaan aivan eri tasolla ajankohtaisuudessa. Tämä on tätä päivää ja vahvasti, mutta myös tulevaisuutta, sen synkkää todellisuutta. Ainakin jos asioiden annetaan mennä nykyisellä mallilla.

Ikävää on se, että esitystä käyvät luultavasti katsomassa ns. väärät ihmiset. Ihmiset, jotka tiedostavat jo nämä asiat ja joilla on henkilökohtaista kokemusta muistisairauksista lähipiirissä tai jotka työskentelevät hoitoalalla sen parissa. Katsomoon pitäisi saada juurikin meitä, jotka vielä ovat asiasta tietämättömiä ja tällä tavoin ”ulkopuolisia”. Haluaisinkin tietää miten nämä sairauden kanssa tekemisissä olevat ihmiset kokevat tämän esityksen. Varmasti eri tavalla kuin minä.

Toteutus Teatteri Avointen Ovien pikkuruisella näyttämöllä on koruton, mutta taustaprojisoinneilla (jälleen kerran) ja skenografisilla ratkaisuilla saadaan tilaan luotua tarpeen mukaan, ilmavuutta, ahdistusta, ajankulua ja muistoja.

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet/Mikko Mäntyniemi

Näin jälkeenpäin ajatellen on hämmentävää, että esitys kesti vain kaksi tuntia (sis. väliajan), koska asiaa tuli paljon ja hienosti se oli kasattu tähän kolmen näytöksen pakettiin. Ensimmäinen ja viimeinen näytös kertovat äidin ja tyttären tarinan kummankin omasta näkökulmasta. Keskimmäinen näytös, vie katsojan toiseen maailmaan. Muistisairautta tarkastellaan aidosti jopa koomisella tavalla omaishoitajien ryhmän kautta. Tässä tulevat esiin ne tarinat joita aina kuulemme emmekä osaa niitä pitää edes todellisina, koomisuutensa vuoksi. Mutta kaiken takana on aina pala todellisuutta. Vaikka se saattaa ensi kuulemalta naurattaa, ei itku kuitenkaan ole kaukana.

Käsiohjelma on myös omalta osaltaan ahdistava. Mutta toki kertoo vain totuuden tämän hetkisestä vanhusten kotihoidon tilasta pääkaupunkiseudulla tarkkoine palveluhinnastoineen. Ja näin ollen esitys oheismateriaaleineen toimii erittäin hyvänä keskustelun avauksena ja silmien avaajana.

-R