Pasi Was Here

Olen syntynyt samana vuonna kuin ohjaaja Lauri Maijala, joten 80-luvun tapahtumat ja ilmiöt ovat kyllä täysin muiden kanssaihmisten muistojen ja kertomusten varassa. Kuitenkin erittäin hyvin hallussa! Johtuen ehkä siitä, että on lapsuutensa viettänyt 80-luvun jälkimainingeissa ja 90-luvun alun laman takia lelut, lastenlaulut ja pelit (toki osa vaatteistakin), ovat olleet jäämistöä isompien sisarusten kokoelmista. Ja vaikka Maija Mehiläinen ja TaoTao eivät ole ohjelmia, joita muistaisin katsoneeni televisiosta, niin niiden musiikki on kyllä juurtunut mieleen loputtomiin toistetuilta c-kaseteilta. Eli lapsuuden nostalgiaa olin minäkin hakemassa KOM-teatterista.

Ja nostalgiatrippi tämä ilopilleritragedia onkin. Kaiken lapsenriemun keskellä kulkee tuttuakin tutumpi surullinen tarina, joka ei todella juonellisesti yllätä. Katsomossa kannattaakin lähinnä nauttia menneisyyden muoti-järjettömyyksistä ja upeista roolisuorituksista. Jännitystä esitykseen tulikin siitä, kun ei ikinä voinut tietää kuka Robert Enckell seuraavassa kohtauksessa on!

Johannes Holopainen murteineen on niin Pasi kuin vain voi Pasi olla. Päähenkilöt kuitenkin jäävät hahmoina sivuhenkilöiden jalkoihin ja erityisesti olisin kaivannut Hemmon kohdalla vähän enemmän sitä Punavuorelaisen kuplan tuomista esiin. Vai onko se niin selkeä asia tälle yleisölle? Ja jo loppuun käytetty vanha vitsi? Itselleni olisi vielä kelvannut…

Väliaika oli myös esityksessä turha. Juoni kun oli jo ennakkoon selvä, niin väliaika vain ikävästi katkaisi tämän esityksen episodimaisuuden. Tiedettiin, ettei mitään jännittävää juonenkäännettä ole luultavasti edessä. Mutta saatiinhan toki väliajalla myytyä niitä Savonlinnalaisia lörtsyjä!

Alastomuutta on runsaasti ja aika ajoin se on myös niin röyhkeää, että olin onnellinen, ettei tähän katsomoon ns. Kansallisteatterin ladyt eksy.  

Kuvat: KOM-Teatteri/Tanja Ahola

-R