Pentinkulman naiset

Lahjakortin ansiosta, tuli poistuttua mukavuusalueelta eli Helsingistä. Yllättävän laajasta ja kiinnostavasta Hämeenlinnan Teatterin ohjelmistosta valikoitui Pentinkulman naiset. Näytelmä, jonka olemassaolosta olin täysin tietämätön ja jopa sen monologi-muoto jäi huomaamatta varatessani lippua. Kunnes esityksen ensi-iltaviikolla tuli uutinen, että näytelmä oli saanut Suomi100-statuksen, heräsin tietoisuuteen. Hämeenlinnan Teatterin johtajan Kirsi-Kaisa Sinisalon esittämä monologi on jo vuodesta 2002 niittänyt mainetta ulkomaita myöten, ja se on tehnyt vierailuesityksiä mm. Saksassa ja Sveitsissä. Mikään ihme tämä ei ole, monologi on viihdyttävä, koskettava, pitää kiinni otteesaan joka minuutin (80min) ja kuten kaikki tiedämme, tarina syvä katsaus Suomen historiaan. Mutta mikä näistä on se juttu, joka ulkomailla kiinnostaa? 

(kuva: Tampereen Työväen Teatteri)

En ole montaa monologia nähnyt, enkä varsinkaan näin henkilörikasta monologia. Sinisalo esittää kaikki, no ne kaikki suurimmat ja tärkeimmät, Pohjantähti-trilogian naishahmot. Koskelan Alma, Elina ja Kaarina, Leppäsen Aune, Laurilan Elma ja Ellen Salpakari. Lisäksi myös muutama mieshahmo noin ihan vaan ohi mennen. Ainakin minulle nämä kaikki hahmot on niin tuttuja, että jo nimen kuullessa, mieleen tulvii kohtauksia Edvin Laineen elokuvasta. Ja kyllä. Täällä Pohjantähden alla elokuvasta. En ole lukenut Väinö Linnan Pohjantähti trilogiaa. Silti olen sitä mieltä, että se kuuluisi ehdottamasti Tuntemattoman Sotilaan rinnalle niin kouluun kuin itsenäisyyspäivään. Itsekin aion nyt korjata asian, ja lukea trilogian, koska nähtyäni näytelmän heräsi joukko kysymyksiä.

Miksi Kirsi-Kaisa Sinisalo esitti hahmot, kuten me olemme heidät tottuneet näkemään? Elokuvathan (Laine 1968 ja Koivusalo 2009) eivät toisistaan erityisemmin eroa. Hahmot on aina tunnistettavissa, ilman nimiäkin. Tuleeko se niin vahvasti Linnan tekstistä? Tämän aion selvittää. Toki, se tulee olemaan vaikeaa, koska mielikuvat on todella niin vahvoja. Lisäksi monologissa oli monia kohtauksia, jotka ihan ymmärrettävistä syistä puuttuvat elokuvista. Ostamasssani kirjaversiossa on 1046 sivua. Varmasti tulee paljon uutta vastaan.

Pohjantähtihän kertoo Suomen itsenäistymisen tarinan kokonaisuudessaan. Aika ennen sotia ja sotien jälkeen. Se kertoo näin myös suomalaisen naisen itsenäistymisen tarinan. Joten lähtökohta tälle Ritva Holmbergin dramatisoimalle näytelmälle on mitä täydellisin.

Ja se yllättävä tosiasia, kuinka maailma onkaan muuttunut, muttei sitten toisaalta tippaakaan.

”ihan kamalaa on ollut sen jälkeen, kun ratio hankittiin. Ei muuta kuin elintilaa ja linnoittamista. Näkyy oikein minkälaisia ihmiset on. Kun kuuntelee jumalanpalveluksen, niin heti perään tulee uutiset: Espanjassa tapettu niin ja niin paljon, yhdellä on sotilaita niin ja niin monta… kun Jumala niitten pimentyneen järjen valkasis…” Aamen Elina. Täysin samoin voisi todeta tänä päivänä kun radiota kuuntelee, tai uutisia lukee mistä tahansa viestimestä, joita nykyään ei pysty edes välttämään. Silloin Pentinkulman aikaan sentään suurin osa väestöstä eli ”onnellisessa pimennossa” tietämättä kaikista kauheuksista mitä maailmalla tapahtui. Tieto lisää tuskaa, niin se vaan on. 

Mutta vaikka Pentinkulman Naiset käsittelee historiamme kipeimpiä kohtia, on siinä myös paljon lohduttavaakin. Se kuinka todella samat ilot ja murheet on ihmisillä edelleen ja perusasiat tulee aina pysymään. Alma toteaa näytelmän loppupuolella Elinalle jotain, mikä on tänä vuonna hieman eri muodossaan jo ollut esillä. Haluankin päättää tämän kirjoituksen kahteen sitaattiin. Ensimmäinen Koskelan Almalta ja jälkimmäinen presidentti Koivistolta:

”Kun ei sitä etukäteen surra kannata… Tässä maailmassa poraamista riittää asiallekin…”

”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.”

Onnea Suomi!

-R