Jasmine
Se tapahtui juuri minulle, joka suunnittelee huolella kaiken ja tähtää kohti tavoitteita, aikataulussa tietenkin. Sille, jolle ei koskaan tapahdu mitään, ainakaan yllättäen.
Siitä yöstä on miltein tarkalleen kaksi vuotta aikaa. Tarkoitan sitä yötä, kuinka me ihanan kylpyläreissun aikana päätimme, että emme nyt huolehdi ehkäisystä, kun ei mitään sellaista välinettä sattunutkaan olemaan laukun pohjalla. En varmasti tulisi ”helposti” raskaaksi. Minullahan oli jo ovulaatio alkuviikosta, tunnen kehoni hyvin ja eihän se kerrasta tärppää, varsinkaan kun se ei ole tarkoituksena. Olen toivonut äitiyttä varmaan aina, (jopa yrittänyt aiemmin toisen miehen kanssa ja luojan kiitos, se ei pitkänkään rupeaman jälkeen tuottanut tulosta) odottanut sitä hetkeä milloin löytäisi sen miehen kenet haluaa isäksi lapsilleen.
Olimme jutelleet asiasta mieheni kanssa monesti ja olimme muutama kuukausi sitten menneet kihloihin ja häät odottivat jo sovitusti ensi vuotta. En tiedä uskoiko myös mies naiivisti että ”riskiä” ei olisi sinä iltana vai halusimmeko alitajuisesti yhdessä sitä samaa asiaa. Muutakin siis kuin seksiä. Seuraavana päivänä heti hotellilla Googlasin jostakin syystä yhden netin monista ovulaatiokalentereista. Olin itse tuntevinani ovulaation tiistaina, mutta kalenterin mukaan se olisi ollut juuri edellisenä iltana, apua? Iltapäivällä tunsin kovan piston vasemmalla munasarjojen kohdalla. Hymähdin itsekseni, varmaan nauroinkin. Oli outo olo: hilpeä ja jännä. Seuraavat viikot vain Googlettelin oireita.. Kunnes pissasin tikkuun. Olin jo ennen sitä lähes varma. Olin raskaana. Se oli niin suuri onni! Toki minua vaivasi heti se, että se ei ollut suunniteltu eikä hartaasti yritetty. Lisäksi minua harmitti se, ettei lapsi ehtisi syntyä avioliittoon, mikä olisi ollut minulle tärkeää. Ihan kuin tässä jotain siveellisiä neitsyitä oltaisiin.
Aikaa kului useampi viikko, lähimmät kaverit saivat tietää. Myöhemmin jo molempien vanhemmat. Kävin muistaakseni parissa ensimmäisessä neuvolassakin. Ja yksityisellä varhaisultrassa: siellä se sykki. Meidän vauvan sydän. Pieni pallero oli vain joitain päiviä liian pieni, tiesinhän kuitenkin tarkan hedelmöittymisajankohdan. Pian taisin uskaltaa kertoa kaikille, tutuille ja tuntemattomille. Silti yksi tunne oli ja pysyi: onko tämä oikeasti totta? Miksi tämä ei tunnu siltä ?
Mitä enemmän viikkoja oli kulunut ja vaikka minun olisi pitänyt olla onnellisempi ja pahoinvointisempi, niin en ollut. Kaikki tuntui teennäiseltä ja väkinäiseltä. En minä sitä silti kertonut kenellekään. Mies tiesi, että mielestäni kaikki ei ollut hyvin. Olin pettynyt, myös itseeni, koska tunsin niin.
Aloin näkemään unia. Kerroin niistä miehellekin, kunnes viikolla kahdeksan näin ihan kamalaa unta keskenmenosta, synnytin pienen kädelleni ja yritin pistää sitä takaisin sinne mistä tulikin… Ensimmäinen virallinen ultra oli varattu kesäkuun ekalle viikolle, jolloin olisin ollut 12-13 viikoilla raskaana. Viikkoa ennen aikaa aloin vuotamaan verta töissä. Sain neuvolasta tarkastusajan heti seuraavalle päivälle, liioittelin tahalleen oireita ja verenvuotoa, koska halusin vain nähdä pienen. Minusta tuntui, että ei mitään pahaa voisi käydä ja samalla minusta tuntui, että nytkö saan selityksen mielessä pyöriviin tunteisiin.
Makasin hiljaa pöydällä. Lääkärikin oli hiljaa. Sydämeni löi hurjasti. Lääkäri sanoo, ettei sieltä kyllä sykettä löydy. Jotain kaikua tulee mutta… Tuntui kuin olisin irtaantunut kehostani. Tämä oli taas uusi paha uni. En halunnut liikkua. Yritin pitää pokan. Myöhemmin kun pyysin sairauslomaa aloin itkemään. Siitä ei tullut loppua myöhemmin terveydenhoitajan luona, joka ohjeisti mitä seuraavaksi tapahtuu. Menin autooni itkemään. Lähetin viestin äidille: vauvamme on kuollut. Samalla lähetin viestin esimiehelleni, etten ole tulossa töihin viikkoon ja siihen syyn. En voinut uskoa todeksi tätä. Kamalinta oli se, että olin tietämättäni kantanut sisälläni useamman viikon jotakin elotonta. Se tuntui paljon mahdottomammalta kuin se, millainen lottovoitto raskautumiseni ylipäätään oli. Olinko liikaa päivitellyt kuinka ”väärään aikaan” hän nyt suvaitsi masuuni asettua, oliko se eilinen salmiakkipussi…
Seuraavana päivänä sain tiedon, että raskaus oli keskeytynyt noin 8+5 viikoilla. Laskin ihan piruuttani, mikä päivä silloin oli. Se oli 8. toukokuuta. Samasta päivämäärästä löytyi merkintä raskauspäiväkirjastani siitä pahasta unesta, jossa saan keskenmenon. Toisaalta ei se ensimmäinen ollut, olin nähnyt niitä pitkin raskautta.
Minulle kerrottiin lääkärissä, kuinka en mitenkään ole itse voinut aiheuttaa tätä ja olen vasta nuori, seuraava kerta onnistuu varmasti ja tässä lääkkeet. Kiitos. Juuri tuon halusinkin kuulla. Kylläpä helpotti. Minun piti ottaa seuraavana aamuna tyhjennyksen käynnistävät lääkkeet, mutta aamulla vessaan mennessä jotain tipahti minusta ulos niin, että loiskahdus kuului. Noukin sen kädelleni. Siinä se oli. Pienen tutkimisen jälkeen löysin siltä pienet kädet, erotettavissa olevat varpaat ja kantapäät. Päätä sillä ei ollut enää siinä kohtaa. Seuraava viikko oli pahin koko elämässäni. Seuraavina kuukausina tapahtunut vielä vaikutti minuun. Onneksi ympärillä oli juuri ne ihmiset ketä oli. Asiaa tosin ei auttanut, että lähimmät ystäväni joko synnytti tai ilmoitti raskaudestaan.
Kukaan ei voi tietää, miltä keskenmeno tuntuu. Tai mitä tunteita se tahtomattaankin herättää. Ei kukaan, joka ei ole sitä käynyt läpi. Minäkin ajattelin, että iloitsen vasta sitten kuin se on varmaa, jotain ikävää voi käydä, mutta tuskin käy. Niin, mikään ei ole varmaa tässä hauraassa ja pyhässä luomuksessa. Missään vaiheessa. Ja niin kauan kuin sitä pahinta ei ole käynyt, niin sitä asiaa ei osaa oikeasti pelätä vaikka sen ääneen ihan vain periaatteesta sanoo, ihan vaikka joka raskauden kohdalla. Silloin minusta tuntui, että kaikkien äitien pitäisi käydä läpi ainakin yksi keskenmeno, jotta tietäisivät, jotta osaisivat arvostaa. Myöhemmin kun kerroin asiasta, sain huomata, että aika moni äiti on käynyt sen läpi, joku ystävistä ja sukulaisista ja monet muut tuntemattomat, joilta sain vertaistukea kuukausien ajan.
Joillekin äideille keskenmeno oli jäänyt ainoaksi kokemukseksi lapsesta. Sitä ei pitäisi joutua kenenkään käymään läpi. Tämä pieni sielu tuli selvästi luoksemme vain kertomaan että nyt on se aika. Luoda lapsi tai ainakin aloittaa luomistyö. Juuri tuon miehen kanssa ja ennen häitä. Se olikin ainut asia mikä mieleeni mahtui sinä kesänä, uusi raskaus oli välttämätön. Niin kauan minulla olisi tyhjä ja turha olo. Kehoni toipui nopeasti ja kuukautiskierto oli ennallaan tasan 4 viikkoa tyhjennyksestä. Siinä sitä oltiin, hankkimassa lasta hartaasti. Sehän se alkuperäinen tarkoitus kai oli elämäni käsikirjoituksessa. Tässä vaiheessa tunsin ristiriitaa sitä perinteistä lausetta kohtaan: elämää ei voi käsikirjoittaa. Kaiken sen ovulaatiotikkujen, lämpömittarin ja muistiinpanojen keskellä tuli yllättävän pian vastaan se hetki, kun raskaustesti taas (jo odotetusti) näytti kahta punaista viivaa. Se oli 4. lokakuuta. Toinen viiva oli kovin hailakka, mutta olin varma siitä jo muutenkin ilman testejä. Muistan kuinka pystyin hengittämään. Hymyilin. Kosketin vatsaani. Pidin tiedon vain itselläni. Tiesin, että nyt kaikki menee hyvin.
Voisi kuvitella, että keväisen kokemukseni jälkeen olisin maailman pahin pessimisti ja kertoisin kaikille tulevasta lapsesta vasta synnytyssairaalassa. Yritin ehkä vähän ollakin, mutta tunne sisälläni oli tällä kertaa vahva. Vahva hyvä. Toisin kuin ehkä miehelläni. Joskus luontoäiti tietää paremmin kuin rakkaudesta sokaistuneet maanpäälliset äidit. Onni toisaalta että sen päätöksen luopumisesta – kenties epäkelvosta ihmisenalusta – teki joku muu, kuin esimerkiksi minä vasta rakenneultrassa. En ajattele enää tapahtunutta. Ainoastaan tunnen jonkinlaista kiitollisuutta koska ilman tuota surua minulla ei olisi tätä jo 9 kuukautta kestänyttä onnea olla pienen ja terveen pojan äiti. Ehkä pahin asia mitä keskenmeno jätti minuun on se, kun tiedän että se voi tapahtua uudelleen seuraavissa raskauksista ja tiedän todella miltä se tuntuu. Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, jotka eivät voi unohtaa tai pääse ylitse. Suren suuresti heidän puolestaan, jotka käyvät saman painajaisen läpi yhä uudelleen ja ne keille ei anneta toista mahdollisuutta. Toivotan siis voimaa ja uskoa uuteen.