Maija

Toive lapsesta vahvistui päivä päivältä. Vauvakuume kasvoi kasvamistaan ja siinä samassa joka kuukausittaiset pettymykset muuttuivat musertavammiksi, kun raskautta ei kuulunutkaan. Jotenkin sitä kuitenkin jaksoi tsempata ja toivoa, että vielä joku päivä haikara lentäisi meidänkin talon yli.

Huhtikuu 2014. Kuukautiset myöhässä. Melkein kaikki klassiset raskausoireet. Elämäni ensimmäinen plussa raskaustestiin. Tajuton onnellisuudentunne siitä, että viimein minusta tulee äiti ja miehestäni isi. Luottavaisin mielin suhtauduimme raskauteen, eikä mieleen tullut, että voisimme tämän sisälläni kasvavan pienen menettää. Nyt kun jälkeenpäin muistelee, niin yhden ainoan kerran tokaisin miehelleni ohimennen: ”Aattele, jos siellä ei ookkaan ketään.” Viittasin tuolla lauseella lähestyvään ultraan. Elämää suunniteltiin eteenpäin ja odotettiin, että sinä jouluna me saisimme maailman rakkaimman ja tärkeimmän joululahjan: Pienen vauvan.

Ultran aika koitti. Kaunis alkukesän päivä. Linnut lauloivat ja koko luonto oli täynnä kukoistavaa elämää. Tänään näkisimme pienen ensimmäisen kerran. Kävelimme mieheni kanssa käsi kädessä ultraan. Hui kuinka meitä jännittikään! Viimein meidät kutsuttiin sisään ja kätilö aloitti ultrauksen. Ruudulla näkyi pienen pieni pikkuruisemme,joka roikotti päätään alaspäin. Kätilö etsi ja etsi sydänääniä ja elonmerkkejä. Tuloksetta. Kävi hakemassa paikalle lääkärin, joka totesi kylmän rauhallisesti pikkuisemme nuupahtaneen ja että joskus kuulemma niin käy. Nuupahtaneen? Aivan kuin olisi puhuttu tulppaanikimpusta, joka olosuhteista johtuen sattui vähän nuupahtamaan. Meillä siis todettiin keskeytynyt keskenmeno ultrassa viikolla 13. Pieni oli nukahtanut ikiuneen viikolla 8. Samalla koko elämäni romahti. Ei tämän näin kuulunut mennä. Meistä piti tulla vanhempia pienelle ja niin kaivatulle ja odotetulle lapselle. Sen sijaan kohdustani tuli hautausmaa, johon pieni kuoli. Lohduttavaa oli kuitenkin se, että pikkuinen sai nukahtaa ikiuneen sydämeni alla.

Kahden päivän päästä meidän piti mennä sairaalaan lääkkeelliseen tyhjennykseen. Klo 07 oli tarkoitus saapua naistentautien osastolle. Itkien odotin hoitajaa / kätilöä, joka ohjasi meidät, minut ja mieheni, huoneeseen. Kerroin pyynnöstäni saada nähdä pikkuisen. Halusin hyvästellä hänet ja laittaa pieneen laatikkoon, jotta hänet olisi voitu tuhkata. Ymmärtäväinen ja empaattinen kätilö kertoi, että yleensä myöhemmillä viikoilla kuolleena syntyneet pienet tuhkataan ja joukkohaudataan. Hän kuitenkin lupasi,että saamme tuhkata pienen, jos vain näen hänet. Kätilö laittoi vessaan alusastian, johon olisin voinut pienen saada turvaan. En kuitenkaan koskaan saanut tilaisuutta nähdä pientä. En yksinkertaisesti tiedä, milloin hän tuli ulos tai ”syntyi”. Tästä kannoin kauan huonoa omaatuntoa ja pahaa mieltä. En onnistunut saamaan pikkuistani turvaan. Kuitenkin minua lohdutti se,että kätilö suhtautui tähän pyyntööni pienen viimeiselle matkalle saattamisesta niin lempeästi ja ymmärtäväisesti.

Jouduin jäämään illaksi vielä osastolle, kun olin menettänyt niin paljon verta. Jouduin olemaan vastasynnyttäjien osastolla. Onneksi sain olla yksin potilashuoneessa. Vuoteeni vierellä oli pieni vauvan sänky, joka ammotti tyhjyyttään. Niinkuin sydämenikin. Puhumattakaan sylini tyhjyydestä. Onneksi pääsin yöksi kotiin.

Surutyö kesti minulla kauan. Aluksi minulle oli erittäin tärkeää tietää se, että pääsisihän pikkuisemme taivaaseen. Juttelin diakonin kanssa ja hän lupasi, ettei Jumala unohda pienintäkään. Hän rukoili pienen puolesta. Se helpotti omaa oloani. Koko kesän käsittelin suruani ja tein jäähyväisiä vauvahaaveelleni. Koin erilaisia tunteita vihasta pettymykseen. Oli vaikea ymmärtää miksi meille oli pitänyt käydä näin. Miksi juuri me? Kaikkein suurimman avun sain vertaistuesta ja se lisäsi ymmärrystä siitä, että emme me olleet ainoat. Olen edelleenkin äärimmäisen kiitollinen saamastani tuesta ja lohdutuksesta, jota vertaisiltani sain.

Pikkuhiljaa asian hyväksyminen helpottui. Ehkä en tule ymmärtämään koskaan, miksi näin piti käydä. Mutta oli pakko oppia hyväksymään asia. Kun annoin anteeksi itselleni, Jumalalle, maailmankaikkeudelle – tunsin jotakin sisälläni vapautuvan. Surumöykystä suli ainakin uloin pinta ja pystyin jälleen hengittämään. Suru kulki omalla kohdallani aalloittain. Välillä oli tyyntä ja välillä myrskyisää. Opin kuitenkin olemaan.

Välillä koin pikkuisen läsnäolon voimakkaasti. Kevään ensimmäisessä auringonsäteessä ja tuulen huminassa. Tuli tunne, että pieni tuli tervehtimään äitiään. Päivänä, jolloin olisi ollut laskettu aika ja kuolinpäivänä vien hautausmaalle kynttilän ja kukkia. Pienen muistoa kunnioittamaan. Kuiskaan hiljaa: ”Äiti ei ole lakannut rakastamasta.”

Nyt olen uudelleen raskaana. Raskaus on edennyt pelkoja ja ahdistusta lukuunottamatta hyvin. Olen niin kiitollinen tästä uudesta mahdollisuudesta, jonka saimme. Jostakin luin, että lapset, jotka syntyvät kohtukuoleman tai keskenmenon jälkeen, kantavat kasvoiillaan viestiä kuolleelta sisarukseltaan. Toivottavasti se viesti kuuluu näin: ”Älä huoli äiti. Minulla on kaikki hyvin.”