Meidän pieni tähtemme

Tapasimme nykyisen mieheni kanssa 9 vuotta sitten melko perinteisesti tänä päivänä.
Laitoin ilmoituksen nettiin, jossa kerroin itsestäni ja myös tulevaisuuden suunnitelmista ja mistä tykkään.
Sain monta vastausta, mutta ei niin mielenkiintoista, kuin nykyisen mieheni.

Viestittelimme ja puhuimme puhelimessa muutamia kuukausia, kunnes otin ja rohkaisin itseni ja lähdin junalla kohti tuntematonta.

Mieheni oli juuri edellisenä päivänä tullut ulkomailta lomalta ja oli viettänyt yönsä kaverinsa luona, joka oli myös minua asemalla vastassa.
Linkkiin ja menoksi vielä vähän, kunnes oltiin perillä mieheni kotikunnassa.

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka en uskonut silloin vielä sellaiseen aikaisempien pettymysten vuoksi.

7 kuukauden päästä muutin mieheni kanssa yhteen ja olimme jo ehtineet kihlatkin vaihtaa heinäkuussa 2007. Jo silloin oli puhetta lapsista ja tuli selväksi, että mieheni haluaa kanssani perheen.

Olin juuri täyttänyt 22 vuotta, enkä ollut ajatellutkaan vielä silloin lapsia.

Muutimme uuteen kotiin ja naimisiin menimme 2010 kesällä.

En tiedä, mistä olin silloin iskostanut päähäni, että pitäisi olla vakituinen työ ja naimisissa, kun hankkii lapsia.
En siis vieläkään ollut valmis ja mieheni jaksoi odottaa.

Vuosipäivänämme 2011 päätimme heivata pillerini roskiin ja odotimme ensimmäisiä kuukautisia pillerien lopetuksen jälkeen.
Kiertoni palautui hyvin, kun miettii, että söin Cerazette minipillereitä kolme vuotta putkeen ja kuukautisia ei sinä aikana tullut.

Ensinmäisten yrityskuukausien jälkeen toivoin aina, että kunpa kuukautiset eivät vain alkaisi, mutta sieltä ne tulivat joka kuukausi.

Meni puoli vuotta.
Meni vuosi.
Meni toinen vuosi.
Mitään ei kuulunut. Kuukautiset tulivat joka ikinen kuukausi täsmällisenä aina silloin, kuin pitikin.

Olin jo niin väsynyt ja itkuinen asian kanssa, että raskaana olevat naiset ja ohjelmat aiheesta televisiossa saivat kyyneleet vierimään poskille ja mielen pohjamutiin.
Joten otin ja soitin neuvolaamme ja kerroin tilanteemme.
Se ei nostanut mielialaa, kun neuvolantäti sanoi, että terveillä naisilla raskautumiseen menee arviolta puoli vuotta.
Ei meillä.

Saimme lääkäriajan alkukartoitukseen, mutta menin perumaan ajan ja annoin asian olla, kunnes 2014 otin ja opettelin kiertoni uudestaan.
Sitä ennen sain tietää sairastavani kilpirauhasen vajaatoimintaa, jota alettiin hoitamaan välittömästi ja muokkaamaan lääkityksellä.

Ostin ovulaatioliuskoja ja aloin laskea milloin voisi alkaa testailemaan ja opettelin kaiken uudelleen, aivan kaiken.
Tein hedelmällisyystestejä ja ovulaatiotestejä.

Ennen tätä aikaa oli kulunut hetken ja elämästämme hävisi seksi.
Se alkoi tuntumaan suorittamiselle ja pakkopullalle.
Se ei ollut enää mukavaa, missään mielessä.

Jätimme asian hetkeksi, vaikka se olikin minun mielessäni alituimaan.

Mutta 2015 otin ovulaatiotestit takaisin käyttöön ja odotimme kahden täsmälleen tumman viivan tuloa testiin ja hyödynsimme sen toukokuussa.
Kuulostaa tympeälle, mutta muuta seksielämää meillä ei ollut sillä hetkellä.

Kunnes sitten se tapahtui.

Aloin tuntea kropassani erilaisia asioita paljon voimakkaampana, kuin normaalisti.
Mittasin lämpöjä, tutkin ja pistin kaikki tuntemukset ylös, koska en ollut koskaan ennen tuntenut niin.

3.6.2015 sain rahaa ja samana päivänä oli kampaaja.
Otin ja lähdin aikaisemmin aamulla kävellen kohti keskustaa, apteekkiin.
Hain raskaustestin, jonka tekemistä en malttanut odottaa seuraavaan aamuun, vaan menin vessaan ja tein testin.

Kaksi viivaa!

Olin niin onnessani, että hymyilin koko sen päivän ja olisin halunnut kailottaa asian kaikille.
Miehelle laitoin viestin, että minulla on hänelle asiaa, kun tulee kylälle.

Kerroimme kummankin vanhemmille uutisen, mutta muutoin päätimme pitää asian ”hys hys”-tasolla vaikka olisin halunnut kertoa siitä kaikille heti, heti, heti!

Seuraavana päivänä soitto neuvolaan ja jäin odottamaan päivää innolla.

Raskaus oli vasta ihan alussa, mutta niin toivottu, että olin innoissani kaikesta pienestä, mikä liittyi vain vauvaan ja siihen, että sisälläni viimein kasvoi pieni ihme.
Olin tätä ennen ollut varma siitä, että en voisi koskaan saada lasta.

Viikkoja oli 6+1 ja touhusin keittiössä jotain arkista.
Aloin ihmetellä pientä kipua mahassani mutta oletin sen johtuvan kohdun kasvukivuista.
Kipu vaan yltyi, lähes kuukautiskipumaiseksi säryksi.
Tunsin hetken päästä märän olon ja menin vessaan.
Ruskeaa vuotoa jota tuli pieninä määrinä kokoajan.
Myöhemmin ruskea vuoto muuttui verisemmäksi, joka vaati jo sidettä.
Toivoin ja toivoin, että kaikki olisi hyvin, mutta kipu vaan yltyi.

Jokaisella kerralla. kun kävin vessassa, seassa alkoi olla hyytymiä mukana.
En halunnut uskoa vielä silloinkaan keskenmenon mahdollisuuteen, vaan halusin uskoa vielä vauvaan.

Kerroin miehelleni, että jokin on vialla, koska vuodan verta.
Mieheni tietenkin säikähti ja kysyi, että onko se vaarallista.
En osannut sanoa mitään asiaan muuta kuin todeta, että soitan aamulla neuvolaan.

Yö oli pitkä kuin nälkävuosi.
Mahaani koski ja veri oli entistä verisempää ja muistutti jo kuukautisia.

Vuosin niin että piti vaihtaa vaatteet ja lakanat.
Soitin heti soittoajan alussa neuvolaan ja kerroin tilanteen ja mitä oli tapahtunut.
Sain ajan heti seuraavalle päivälle aamulla aikaisin ja sen odotus vasta olikin tuskaista.

Soiton jälkeen oli pakottava tarve mennä vessaan jolloin tunsin kuinka pieni, kauan toivottu rakas lapsen alku valui ulos.
Arvasin jo siinä vaiheessa, että mitään ei ollut enää tehtävissä.
Herätin mieheni ja kerroin, mitä soiton jälkeen tapahtui.

En osannut tehdä mitään sillä hetkellä.
Silmät vain täyttyivät kyynelistä, mutta en saanut itsestäni mitään irti. 
En saanut tuskaa ulos vaikka miten yritin.
Syytin vain itseäni ja että olin epäkelpo äidiksi.
Vaikka mieheni miten yritti helpottaa oloani ja puhuimme asiasta, se meni toisesta korvasta sisään ja toisesta samantien uloskin.

Aamulla menin sovitusti neuvolaan, jossa sisäkautta tehty ultraus kertoi hyvin selkokielisesti saamastani keskenmenosta.
Ainoastaan suurentunut kohtu näkyi ruudulla ja jotain pientä joka tulisi vuodon mukana ulos.
Vuosin verta edelleen paljon.

Neuvolassa sain maailman parhaimmat neuvot ja avun sillä hetkellä.
Terapiastakin oli tavattomasti hyötyä, kun sain purkaa itseäni.
Pelkäsin uivani niihin samoihin syviin vesiin, joista olin monen vuoden työllä päässyt ylös.

Olin kuitenkin menettänyt meidän pikkuisen ja vaivuin epätoivoon.
En enää osannut iloita kenenkään puolesta, en edes omien asioideni puolesta.

Meni 2kk ja tulin uudelleen raskaaksi joka on nyt edennyt viikolle 29.
Pelkäsin alussa raskausviikkoa 6+2 ja raskausviikkoa 12.
Pelkäsin niin kovasti, että kerroimme vasta niskapoimu ultran jälkeen vauvasta muille.

Lapsettomuusvuosia ehti kertyä kuitenkin 4 ja olin alkanut uskoa siihen, että en voi tulla äidiksi.
En koskaan halunnut uskoa siihen.

Vaikka uusi elämä kasvaa sisälläni ja potkii kovasti, en voi olla ajattelematta sitä, miltä ensimmäinen lapsemme  näyttäisi nyt ja kumpi hän olisi ollut.
Rakastin sitä pientä niin paljon ja rakastan vieläkin.

Olen myös onnellinen siitä, että sain vielä mahdollisuuden tulla äidiksi ja raskausaika on mennyt hyvin.
Vaikka sisälläni asuu se skeptikko ja ikuisesti lapsettomuuteen valmistautunut nainen.
Ehkä sitten osaan näyttää itsestäni sen onnea huokuvan äidin kun vauvamme syntyy.

Meillä on taivaalla yks pikkuinen tähti, joka loistaa meille aina.