”Jumalan tapa rangaista`” oli lause jonka sain etsiessäni vastauksia meidän lapsettomuuteemme. Olinhan 16-vuotiaana tehnyt abortin. Romahdin, ehkä kaikki olikin minun syytäni. Mutta ei Jumala siihen kyllä liittynyt, ei sitten millään. Minä kun en todellakaan ole uskovainen, koskaan ollut. Tiesin syyni aborttiin, niin kuin myös perheeni. Jokainen päivä tunsin surun, itkevän sydämen sekä pakotetuksi tulleen tunteen. Vihasin, monta vuotta.

19-vuotiaana tapasin sydämeni, Juuri sen Oikean. Hän joka sai minut taas uskomaan, rakastamaan ja hymyilemään peilikuvalleni. Olin sittenkin rakkauden arvoinen. Uskalsin päästää pala palalta syyllisyyden tunteestani ja toivoa perhettä. Olin sen arvoinen. Ja vihdoin myös uskalsin sanoa sen mistä olin vaiennut teini-ikäisenä, unelmastani: Halusin olla äiti!

En ole ikinä toivonut tai halunnut mitään erikoista työtä tai ammattia.Minulla ei ole tarvetta nähdä maailmaa. Olen aina vain toivonut saavani olla äiti, äiti monelle pienelle lapselle, isolle perheelle.

Yli vuoden yrittämisen jälkeen tiesin jotain olevan väärin. Oikeata lääkäriä oli hankala löytää, olin vielä nuori ja ”elämä edessä”. Sain kuitenkin clomeja, jotka eivät tuottaneet mitään edistystä. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen sain vihdoinkin lähetteen eteenpäin naistenpolille gynekologiselle osastolle. Siellä vähättelevä puhetyyli jatkui, sillä olin nuori, pienikokoinen ja silloin aika rikki ja hauras.

Monen mutkan ja virhearvioiden (”inhimillinen virhe” lääkäri sanoi) jälkeen kärsin erilaisissa tutkimuksissa äärimmäistä fyysistä kipua, jotka johtivat toivomaamme laparotomia leikkaukseen. VIHDOIN!

Leikkauksen jälkeen oli teurastettu olo. Sitten tapasimme leikkanneen lääkärin ja palanen meistä kuoli:

”Olen pahoillani, ette voi saada lapsia. Munajohtimet ovat aivan tukossa ja täynnä arpikudosta.” Hän ei tiennyt miksi, mutta alue oli tulehtunut. Lääkäri oli tehnyt kaikkensa. Leikannut pois sen, minkä oli pystynyt arpikudoksesta, jotta  saisin helpotusta omaan liikkumiseen, eikä minulla olisi niin kovia vatsakipuja, joita koin toistuvasti. Saimme lähetteen naistenklinikalle ja infoa IVF hoidoista. Siellä ehkä vielä olisi toivoa unelmastamme.

2011 – peloissamme, mutta varmana, käsi kädessä astelimme Väestöliiton neljänteen kerrokseen lapsettomuushoitoihin.

Tie sinne oli rankka ja uuvuttava vaikka meidän tarinamme oli nyt vasta alkamassa. Onneksemme saimme ihanimman, inhimillisin ja meidän puolella olevan lääkärin. Vastuu hoitokuluista, lääkkeiden määristä, uusien asioiden oppimisesta sekä ymmärtämisestä, kaiken muistamisesta, kasvoi kasvamistaan todella nopeasti. Yhtäkkiä hormoonipistosten ja sekavan olotilan kanssa oli jo aika ensimmäiseen yritykseen:, Embrion siirtoon.

Ei niin romanttista, olimme huoneessa numero 2, kolmen hoitajan kanssa. Rakkaani piti minua sekä kahvikuppia kädessään.

Arkemme muuttui – olin surullinen, katkera ja kuin haamu itsestäni, mutta edelleen rakastunut. Sulhaseni ei koskaan antanut periksi, ei koskaan murtunut, vaan piti minua pinnalla, niin etten hukkunut suuruun. Hän piikitti hormoonilääkkeitäni, kun en enää väsymykseltäni jaksanut.

Unohdin miten olla iloinen muiden onnen puolesta, unohdin keitä olimme ja kuinka nauraa. En enää kyennyt pitämään muiden lapsia sylissä itkemättä. Pakenin omaan olooni, minä ja hän, kahdestaan.

Ajan kanssa koimme keskenmenoja. Juuri sen. Myöskin isänpäivänä. Helvetti jatkui Helvettinä.

Suren lapsiamme, joita emme saaneet tavata tai saa tavata – tuntea ja pitää huolta.

Useiden epäonnistuneiden hoitojen jälkeen, mutta lopulta IVF hoidon avulla synnytimme poikamme. Meidän poika! Minun poikani!

Hän oli täydellinen, hän oli meidän. Kaiken sen arvoinen.

Hän on juuri se, joka on tarkoitettu meidän perheeseemme. Se oikea.

Esikoisemme neuvolakortin mukaan hän on kuudes raskautemme. Pojan ollessa 3 viikkoa vanha, sain aggressiivisen rintatulehduksen ja olin kotona tiputuksessa kotihoidon avulla yli neljä viikkoa. Samalla iski kohtutulehdus ja lääkärini mielestä oli taas laparoskopian aika, jotta hän saisi kunnon näkemyksen mitä sisälläni tapahtuu. Hän pyysi minun lupaani saada poistaa kohtu ja johtimet, jos näyttäisi pahalta ja huonommalta. kuin mitä viimeksi. 

En suostunut! Ja jonkinlaisen ihmeen kautta kaikki näyttikin hyvältä. Jopa ne tukossa olevat röörit, eipä löytynyt hirveästi arpi kudosta. Voisiko olla niin että poikani sai minut terveeksi? Haluan ainakin itse ajatella niin, samoin kuin lääkäri, joka oli yhtä ihmeissään ja iloinen!

Ei niin kauan aikaa sitten Poikamme odotti ja seisoi isänsä vierellä alttarilla. Pidin häntä sylissä hänen nuuskiessaan morsiuskimppuani, sanoimme Tahdon.

”Olet äiti prinsessa, me kuninkaita isän kanssa. Syödään kakkua”

Sain kokea tämän hetken perheeni kanssa, sukulaisten ja ystävien keskellä.

En voi sanoin kuvailla, kuinka ylpeä olen matkastamme, meidän tarinasta, meidän uskosta toisiimme. Emme antaneet periksi. Minä en antanut periksi! Polku ei ollut niin kuin elokuvissa, niin kuin toivoimme, eikä todellakaan helppo. Emme kulkeneet turvallista, kaikkien tiedossa olevaa polkua, kuljimme omamme. Minun ja hänen. Kyyneleet, jotka olemme itkeneet ovat tehneet jokia, mutta onnistuimme rakentamaan siltoja niiden yli. Teimme oman polun, vahvan tien. Yli kolme vuotta olemme saaneet kunnian olla Isä ja Äiti.

Tulee hetkiä, kun tunnen suurta surua poikani puolesta. Haluamme hänen kokevan ja saavan sisarusrakkautta. Haluamme itse lisää pieniä tarrasukkia ja unettomia öitä. Täyttää kotimme lasten naurulla. Meillä on vielä paljon, paljon annettavaa. Uutta toivottua raskautta emme ole vielä kokeneet, mutta toivon mukaan sen vielä saamme.Itkun kasvaessa saan pienet kätöset ympärilleni, lämpimän halauksen ja pusun nenänpäähän.  Olen rakastettu ja rakastan, vaikka välillä sattuu. 

Olen Äiti.