Helmikuussa 2014 raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. En uskonut silmiäni joten tein vielä toisen testin. Ja kolmannen. Plussa, plussa, plussa. En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas, mutta oman lapsen tiesin haluavani. Abortti ei käynyt mielessäkään, vaikkei tilanne vauvan kannalta paras mahdollinen ollutkaan, olin osa-aikatöissä, tein opinnäytetyötä ja asuimme sikakalliissa keskustakaksiossa. Ensijärkytys muuttui onneksi: en olisi itse uskaltanut päättää olla valmis äidiksi, tämä oli universumin johdatusta ja onnenpotku, joku teki sen ison päätöksen meidän puolesta.
Laskettu aika osui viikko ennen omaa syntymäpäivääni, 11.10.2014. Pahempia raskausoireita ei ollut, mutta en osannut huolestua. Tiesinhän, ettei kaikille oireita tule enkä muutenkaan ole herkkä reagoimaan kehon muutoksiin. Keskenmenoista tiesin sen verran että ensimmäiset 12 viikkoa ovat “riskiaikaa”, mutta oletin kyllä huomaavani jos raskaus keskeytyisi, telkkarissa naiset vuosivat ainakin paljon verta ja kärsivät kovista kivuista. Tilasin siis muutaman raskausmekon ja haaveilin ihanista kesäisistä kuvista kasvavan masun kanssa.
Olin varma että lapsi olisi tyttö. Ensimmäinen ultraäänitutkimus oli viikolla 12. Olimme juuri muuttaneet isompaan ja edullisempaan asuntoon ja kertoneet uutisen muutossa auttaneille kavereille. Tutkimukseen lähdimme katsomaan lastamme ensimmäistä kertaa ja olimme innoissamme.
Tutkimushuoneen hämärältä ruudulta näin heti ettei kaikki ollut kunnossa. Iloisesti vilkuttelevan lapsen alun sijaan ruudulla näkyi vain musta tyhjyys ja pieni sikiöpussi. Paikalle kutsuttu lääkäri koitti vielä rauhoitella että raskaus saattoi olla varhaisemmassa vaiheessa kuin olimme ajatelleet, mutta tiesimme kyllä että tilanne oli toivoton. Raskaus oli keskeytynyt jossain vaiheessa viikoilla 6-8, tarkemmin lääkäri ei osannut sanoa. Olin siis kantanut sisälläni kuollutta lasta jo monta viikkoa. “Oliko sulla edes mitään oireita?” meiltä tentattiin monta kertaa, ihan kuin minun olisi pitänyt osata aavistaa ettei kaikki ollut kunnossa.
Sain yhden Panacodin, tyhjennyspillerit ja päivystyksen puhelinnumeron jonne saisi soittaa koska vaan jos tulisi mitään kysyttävää. Meidät lähetettiin kotiin. Jälkitarkastuksena itse tehty raskaustesti kuukauden päästä ja ensi kerralla parempaa onnea. Olin niin shokissa etten tajunnut edes pyytää ultrakuvia mukaani, kätilö oli rutistanut ne ja heittänyt roskiin yhdessä lapsihaaveemme kanssa.
Kotimatkalla mies soitti töihin, minä laitoin äidille viestin ja haimme kaupasta kassillisen herkkuja. Kotona otin lääkkeet ja katsoimme Netflixistä leffoja odotellessamme vuodon alkua. Äiti lähetti kukkakimpun. Fyysistä kipua en oikeastaan tuntenut, mutta tiesin menettäneeni paljon verta. En jaksanut tehdä mitään, jopa kauppaan käveleminen tuntui ylivoimaiselta ponnistukselta. Soitin sairaalasta saamaani päivystysnumeroon, josta sanottiin numeron olevan vain raskaanaoleville. Seuraavaksi yritin oman terveyskeskukseni kautta ja lopulta neljännen puhelun jälkeen sain lähetteen verikokeisiin. Hemoglobiiniarvoni olivat tippuneet yli 30 yskikköä, anemiarajan alapuolelle. Verenluovutuksessa arvo tippuu noin 10 yksikköä, laskeskelin tällä kaavalla menettämäni veren määrää. Tuntui ristiriitaiselta etten saa luovuttaa verta sydänvikani takia, mutta moninkertainen verihukka keskenmenon seurauksena ei tuntunut kiinnostavan ketään.
Pyörrytti, huimasi, pelotti. “Voithan sä ottaa vähän lisärautaa jos siltä tuntuu” sanoi tuloksista soittanut hoitaja. Jäin yksin.
Ystävät joko eivät sanoneet mitään tai sitten aivan vääriä asioita. Ei, minua ei lohduttanut se että raskaaksi tuleminen kävi niin helposti. Olisin ihan mielelläni yrittänyt vaikka kaksi vuotta jos sillä olisin välttynyt menetyksen tuskalta. Minulle keskenmeno oli pahinta mitä olin elämässäni kokenut, latteudet siitä miten “ei saa surra liikaa” tai “kyllä se vielä onnistuu, olette niin nuoriakin” eivät auttaneet vaan suututtivat, menetystämme ei otettu tosissaan. Yksinkertainen “olen pahoillani” olisi riittänyt.
Piilotin raskaanaolevien ja lapsia saaneiden ystävien päivitykset Facebookissa, he eivät olleet läsnä surussamme joten en halunnut tietää heidän onnestaan. Soitin neuvolaan ja peruin seuraavalle viikolle sovitun ajan. Itkin puhelimessa niin paljon, että sain kiireisen lähetteen neuvolapsykologille. Se jäikin ainoaksi positiiviseksi kokemukseksi julkisesta terveydenhuollosta. Tiedän, että palvelut ovat ylikuormitettuja, mutta muutama ystävällinen sana tai edes äänensävy ei varmaan olisi ollut liikaa vaadittu.
Lopulta kävin psykologin vastaanotolla melkein vuoden. Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin olin uudelleen raskaana. Tällä kertaa varasin ajan yksityiselle varhaisultraan ja päätin varata neuvola-ajan vasta jos siellä olisi kaikki hyvin. Kolme päivää ennen varattua aikaa alkoivat infernaaliset vatsakivut ja verenvuoto. Tällä kertaa se tuntui reilulta. Tiesin mitä tapahtui. Ei turhaa lääkärikäyntiä, ei pettymystä, näin tämän kuuluikin mennä. Otin Buranaa ja leikin että kuukautiset vain olivat tavallista runsaammat.
Syyskuussa raskaustesti näytti taas plussaa. En jaksanut vielä uskoa että tällä kertaa kaikki menisi hyvin. Kävimme yksityisellä varhaisultrassa ja tunsimme suurta helpotusta ja voitonriemua, kun alkion sydän sykki jo hurjasti. Lääkäri hymyili ja sanoi että siellä se jyskyttää ja koittaa vakuuttaa teidät ettei enää tarvitsisi stressata ihan niin paljon. En silti osannut huolettomasti nauttia odotuksesta, vaan tapasin neuvolapsykologia lähes loppuun asti.
Ensimmäiset hankinnat vauvaa varten teimme rakenneultran jälkeen. Niitä ihania odotuskuvia uskalsimme ottaa vasta, kun jäin äitiyslomalle. Täydellinen poikamme syntyi toukokuussa 2015. Ikävät muistot ja menetyksen pelko varjostivat odotusaikaa. Jokainen uusi tutkimus merkitsi myös uutta tilaisuutta huonoille uutisille. Oli vaikea luottaa hoitohenkilökuntaan aiempien kurjien kokemusten jälkeen. Synnytys oli pitkä ja vaikea, sanoi kätilö. Itse en kokenut sitä niin, mutta olisin ehkä halunnut keskustella hänen kanssaan vielä toivuttuani. Hän ei vastannut soittopyyntööni enkä jaksanut yrittää uudelleen.
Nyt ajattelen, että keskenmenot olivat tarpeellinen askel matkallamme vanhemmuuteen. Ehkä emme silloin ensimmäisellä kerralla olleet vielä valmiita, meidän piti käydä tämä tie vaikeamman kautta, jotta tiesimme mitä halusimme. En ole katkera enkä vihainen, välillä pohdin millainen lapsemme olisi ollut. Silloin emme kuitenkaan olisi koskaan tavanneet tätä ihanaa hymypoikaa joka on tuonut niin paljon iloa, valoa ja onnea elämäämme
