Huomasin olevani raskaana tammikuussa 2015. Raskaus tuli yllätyksenä, mutta alun järkytyksen jälkeen minä ja mieheni olimme onnellisia tulevasta lapsesta. Tiesin heti, että aioin pitää hänet. Olimme tunteneet mieheni kanssa vasta puoli vuotta ja olleet yhdessä kaksi kuukautta ja minun sisälläni kasvoi lapsi. Aika ei ollut paras mahdollinen, mutta koska sitten? Olimme nuoria ja rakastuneita.

Olin varma, että lapsi olisi poika. Kutuin häntä Liekiksi. Minulle hän oli persoona, elävä ja oikea ihminen.

Minusta kaikki oli ihmeellistä, sisälläni kasvoi uusi ihminen. Kaikki raskauden myötä tulleet oireet olivat kiinnostavia ja tervetulleita. Jopa pahoinvointi, oma kömpelyys, turvonneet ja kivistävät rinnat ja painon nousu. 

En tiennyt raskaudesta mitään. Minulla ei ollut lähipiirissä pikkulapsia enkä ollut tottunut niihin. En tiennyt lapsen odotuksesta ja kuinka kokonaisvaltaista kaikki tulisi olemaan. 

Kävimme neuvolassa ja kaikki konkretisoitui entisestään. Me olimme tulevia vanhempia ja tämä lapsi tarvitsi meitä valtavasti. Olin hankkinut pienen bodyn jossa luki ”ISIN KULTA” ja tutin, jossa luki ”äänenvaimennin”. Ne olivat oikeastaan aika rumia, mutta kuvittelin sen perheen yhteiseksi vitsiksi, kun pukisimme sen pienen lapsemme päälle. 

Tiesin, että 12 ensimmäistä raskausviikkoa, eli ensimmäinen kolmannes olivat riski viikkoja. En kuitenkaan uskonut, että minulle tulisi keskenmeno. Sellaista ei ollut meidän suvussamme kenelläkään. 

Viikolla 11 aloin vuotamaan verta. Ensiksi vain tiputtelua, mutta olin huolissani. Jotenkin tuntui, ettei kaikki ole kunnossa. Kipuja ei ollut ja vuoto oli vähäistä. Pelko oli silti kauhea. Soitin päivystykseen. Oli perjantai-ilta ja he eivät halunneet minua sinne, mutta lähdin silti.

Odotin vuoroani. Lopulta hoitaja vain haastatteli minua, mutta ei tutkinut. Hän totesi, että luultavasti se on keskenmeno ja että hän on pahoillaan. Käski soittaa maanantaina neuvolaan, viikonloppuna ei voitaisi tehdä mitään.

Elin pelossa lauantaihin. Soitin taas päivystykseen, mutta kukaan ei ottanut pelkoani todesta. Verenvuodot ovat yleisiä alkuraskaudessa, oli viikonloppu ja kaikilla oli kiire. Sitä paitsi, jos minun lapseni olisi kuollut, ei mitään olisi voitu tehdä. Niin se vain on.

Koin olevani niin yksin. Mieheni ei ollut läsnä, olin kaukana sukulaisistani ja lapseni oli kuolemassa, eikä kukaan auttanut. Olin surullinen ja vihainen.

Koitti sunnuntai-ilta. Verenvuoto paheni ja sen mukana tulivat kivut. Makasin sängyllämme ja mieheni luki minulle ääneen, jotta unohtaisin kuinka sattuu. Supistukset pahenivat. En halunnut mennä sairaalaan, koska minut oli jo kerran käännytetty sieltä ja puhelimitse en ollut saanut apua.

Lopulta verenvuoto yltyi rajuksi ja ryntäsin vessaan. Lapseni syntyi vessanpönttöön. Soitin ambulanssin, koska ymmärsin menettäneeni paljon verta. Mieheni ei oikein osannut toimia, hän pelästyi niin paljon. Hän tiesi menettäneensä vauvan, mutta nyt hän luuli, että myös minä kuolen. Vähältä piti, etten kuollutkin.

Menetin sinä yönä paljon verta. En uskaltanut katsoa kuollutta vauvaani ja pyörryinkin välissä, kun mieheni meni avaamaan ambulanssikuskeille ovea. He laittoivat minulle tipan ja auttoivat ambulanssiin. Verenpaineeni oli niin alhaalla, etteivät he saaneet antaa minulle kipulääkettä, muuta kuin lääkärin määräyksestä.

Sairaalasta minulla on hataria muistikuvia. Oli yö, eikä mieheni saanut tulla mukaan. Minuun sattui hirvittävästi, mutta jouduin odottamaan hetken. Vuosin verta ja minua hävetti, koska tahrasin kaiken mihin koskin. Kätilö mörssäsi kohtuani kovakouraisesti ja sanoi kramppailun olevan hyvä, kohtu tyhjenisi itsestään, eikä tarvittaisi kaavintaa.

Pääsin lääkärille. Hän puhui raskausmateriaalista (minun vauvastani!) ja sörkki metalli-instrumenteilla alakertaani. Aina supistusten tullessa metalliastiaan putoili palasia lapsestani. Muistan hoitajan, joka tuli luokseni ja tarttui minua lujaa kädestä sanoen: ”Kyllä sä jaksat, kyllä sä selviit.” En koskaan kiittänyt häntä, mutta olen ollut kiitollinen hänelle tuosta yöstä.

Sain kipulääkkeet ja jäin osastolle yöksi. Mieheni saapui seuraavana päivänä ja illalla pääsimme kotiin, kunhan minuun oli pumapattu kaksi pussia verta. Oli kaunis kevätpäivä.

Kun saavuimme kotiin, oli taloyhtiössämme jyllännyt putkiremontti iskenyt kotiimme. Yhden päivän kuluessa oli poistettu vessanpönttö ja kraanat ja suihku suljettu. Missään ei ollut tästä ilmoitusta eikä kukaan kertonut, missä voisimme käydä suihkussa ja vessassa. Olin kuoleman väsynyt. Olin juuri menettänyt lapseni, vuosin verta ja halusin vain olla rauhassa. Laiskasti ihmettelin, kuin remonttimiehet olivat tulleet kotiimme, katsoneet, että ”oho, ompas paljon verta” ja sen jälkeen vain poistaneet pöntön. Mieheni kertoi, että lapsemme oli ollut niin, iso että oli tukkinut pöntön. Hän oli joutunut painamaan sen vessaharjalla läpi. Minun on vaikea ajatella asiaa.

Saimme lopulta kiinni vuokranantajamme. Hänkään ei osannut vastata kysymyksiin, eikä ollut tietoinen remontin tästä puolesta. Hän oli kuitenkin ison organisaation vastuuhenkilö, ja heillä oli käytössään suuri lomakeskus saaristossa. Hän lupasi sieltä meille huoneen aamiaisineen tarvitsemaksemme ajaksi.

Se oli oikeastaan vain hyväksi meille. Pääsimme pois ja olimme vain kahdestaan ja meillä oli aikaa puhua tapahtuneesta ja kohdata pelkomme ja sen yön kauhut.

Nyt keskenmenosta on jo aikaa ja olen raskautunut uudelleen. Kaikki on sujunut hyvin. Silti ensimmäisestä raskaudesta puhuminen ja sen ajatteleminen tuo kyyneleet silmiini. Olin niin onneton ja koin olevani niin yksin. Se on hirvein tunne maailmassa, kun vuodat verta, eikä kukaan voi eikä halua auttaa.