Pikku kakkonen

”Älä äiti itke, sillä minun aikani ei ollut vielä. Kävin vain katsomassa, mutta tulen myöhemmin uudelleen. Äiti, pyyhi jo kyyneleet. Tiedän, sun on ikävä, mutta minä olen tässä vierelläsi, vaikka et minua näkisikään. Äiti, katso ulos. Olen poutapilven hattarassa, tuulessa kosketan hiuksiasi. Sadepisarassa annan suukon poskellesi. Olen joka hetkessä, jokaisessa askeleessasi. Äiti, en ole mennyt minnekkään. Olen tässä, ikuisesti, sydämessä 2.2.2016 Pikku kakkonen.”

Olen 21-vuotias nuori nainen. Asumme kahdestaan vuoden ja seitsemän kuukauden vanhan poikani kanssa.

Syksyllä kävin melkein kerran viikossa viihteellä. Uusi vuosi koitti ja vietimme kavereiden kanssa iltaa. Aamulla olot olivat mitä hirveimmät ja sitä jatkuikin sitten seuraavat kolme päivää. Äitini ehdotti, että tekisin raskaustestin varmuudeksi. Tein testin ja kaksi viivaa lävähti heti näyttöön. Aloin itkeä, sillä en tiennyt, miten asiaan pitäisi suhtautua. Äitini oli heti innoissaan, mutta itselläni pyöri mielessä vaikka mitä. Meni hetki ennen kuin päätin pitää lapsen.

Isäehdokkaita oli kaksi. Kerroin asiasta molemmille ja toinen heistä, jota epäilin, oli abortin kannalla. Soitin neuvolaan varatakseni sinne ensimmäisen ajan. Sitä ennen kävin ultrassa varmistamassa viikot. Siellä pieni sydän sykki ja viikkoja oli 8+2.

Aloin tottumaan ajatukseen, että saisin toisen lapsen. Mielessä tosin pyöri, että haluanko jättää hyvästit vapaa ajalleni. Esikoista saan millon vain hoitoon, mutta pikku kakkonen olisi ollut hankalampi. Aikaa kului, kunnes päätin tehdä abortin. Menin viikoilla 10+2 lääkärillä käymään, hakeakseni luvat aborttiin. Varasin ajan sairaalaan ja aika oli viikkoa myöhemmin, koska minulta löytyi tulehdus, joka täytyi hoitaa pois. Ajatukseni myllersivät, sillä kerkesin jo tottua pieneen ihmeeseen sisälläni. Päivää ennen sairaalaan menoa peruin ajan, halusin pitää lapseni.

Isäehdokkaat eivät olleet innoissaan. Soitin uuden ajan neuvolaan ja sieltä käskettiin varata aika ultraan ensiksi, sillä neuvolan aika meni aika pitkälle. Kävin verikokeissa ja lähdin ultraan. Kaverini tuli mukaan, hän ei olluy ikinä ennen ollut ultrassa. Olin varautunu poikkeavuuksiin, mutta en odottanut, että näin kävisi… Katsoin ruutua, sydämen sykettä ei näkynyt. Hätäännyin ja ennen kuin hoitaja kerkesi edes mitään sanomaan, kysyin oliko pieni edes elossa. Hoitaja vastasi: ”Sitä mä tässä yritän katsoa, mutta valitettavasti näyttää siltä että ei ole.” Purskahdin saman tien itkuun. Pikkuinen oli kuollut viikolla 9+4 ja olin luullut olevani 12+2 viikolla. Ei mitään oireita keskenmenosta, eikä myöskään raskaudesta. Lääkäri tutki minut vielä, eikä pieni ollut elossa.

Sovittiin kahden päivän päähän ”tyhjennys” aika. Söin pillerin ja palasin sairaalaan takaisin äitini kanssa ottamaan uuden satsin. Siellä vierähtikin 12 tuntia ennen kuin kaikki oli ohi. Kivut eivät olleet menkkakipuja kovempia, onneksi. Kokemus oli rauhallinen ja hidas.

Mutta musertavin tunne oli se, kun sikiö tuli portatiivin pohjalle. frownhymiö Uteliaisuuteni iski, pitihän sitä pientä ja jo rakkaaksi tullutta toukkaa katsoa. Pieni sinisilmäinen katkaravun kokoinen pallero siellä oli. Söpöt pienet kädet ja varpaat. Olen onnellinen, että kurkkasin ja jätin hyvästit. Kuitenkaan siinä shokissa en katsonut enempää ja myöhemmin ajattelimme kysyä hoitajaltani, missä sikiö oli. Hoitaja antoi meille luvan vielä katsoa pientä ja ottaa kuvia muistoksi. Tämän jälkeen odotettiin istukan tuloa. Poliklinikka meni kiinni, joten mentiin osastolle odottelemaan. Minulle amnettiin neljäs annos pillereitä ja jos ne eivät olisi auttaneet, olisin joutunut kaavintaan aamulla. Mutta istukka tulikin 4 tunnin päästä sikiöstä. Sain rh-negatiivisille tarkoitetun rokotuksen ja pääsin kotiin.

Ajattelin että oloni olisi normaali kaiken tämän jälkeen, mutta kyllä se oli aivan jotain muuta. Tuntui tyhjälle ja todella oudolle. Itkin kolme päivää. Tein muistotaulun pienelle ja se auttoi surun käsittelyssä. Kokemus oli kaikesta huolimatta positiivinen, vaikkakin surullinen. Kaiken ajatustyön ja stressin jälkeen näin käy. En olisi ikinä uskonut. Toivon, että kenenkään ei tarvisi kokea tätä

 

unsurehymiö