Olen tavallisessa tilassa ihan hyvä tyyppi. Iloinen, leppoisa ja luova. Ystäviä on paljon, ja yksi syy siihen miksi niitä on niin paljon on keveä luonteeni. Olen aina auttavainen ja tuen ystäviäni elämän solmuissa. Minulla on aina hyvät ratkaisut kaikkeen. Olen käynyt terapiassa monta vuotta ja kokenut jos jonkinmoista – aina kaikesta selviten. Kaiken tämän keittiöpsykologin osaamisen pitäisi auttaa selviytymään tästä vaikeasta lapsettomuudesta.

Nyt olen aivan avuton. Kukaan ei voi auttaa minua. En edes minä itse.

Välillä, lisääntyvissä määrissä, putoan mustaan aukkoon. Minusta tulee hirveä hirviö. Mieleeni pulpahtaa ajatus itsestäni lapsettomana vanhanapiikana…niin tietysti sen jälkeen kun olen käynyt läpi kipeät lapsettomuushoidot. Mustassa aukossa olen arvoton möykky, joka ei pysty edes irrottamaan yhtä munasolua.

Minulla on ihana mies. Siis ihan oikeasti ihana. Rauhallinen, rakastava ja avulias. Kun putoan mustaan aukkoon, vihaan häntä. Vihaan kaikkea tässä maailmassa. Olen huutanut hänelle, että hänen pitäisi jättää minut. Hänellä on jo lapsi, ja hän voi saada lisää lapsia jonkun muun kanssa. Painuisi helvettiin minun säälittävästä elämästäni. 

Kiva tunnelma.

Siskot ja veljet: miltä teistä tuntuu?