Dramaattinen

Olen aina tiennyt omistavani luonteeltaan varsin dramaattisen koiran. Lukeehan se jo oikeastaan rotumääritelmässä shiban kohdalla. Tämän päiväinen episodi oli kuitenkin ehkä kaiken huippu jopa tämänkin sankarin elämässä.

Muistan hatarasti heränneeni yöllä pieneen vinkaisuun, kun koiraherra hyppäsi alas sängystä ja siirtyi olohuoneen puolelle vetämään sikeitä. En reagoinut siihen sen kummemmin, kunnes aamulla lenkille lähtiessä en saanut koiraa ovesta ulos. Normaalisti se singahtaa ovenraosta ennen kuin panta on saatu edes kaulaan asti. Kannoin sitten kuuliaisena emäntänä arvon kreivin portaita alas, mutta edelleenkin ulkona sain lähinnä vetää koiraa perässäni, kun yleensä asia on toisinpäin. Siinä vaihessa kun mitään ei tule pihalle, ja mahaa tunnustellessa melkoisen rajut shibakiljahdukset kaikuivat ilmoille, alkoi soittorumba eläinlääkäreihin. Mietin jo mielessäni, että se on vähintään syönyt lasinsirpaleita, ja nyt on kaikki sisuskalut revenneet. Herra kainaloon ja lääkäriin. Suolistossa ei tunnustelulla vikaa löydy, mutta rintalastan yläosaan koskettaessa kaikuu koko lääkäriasema Koda-herran kiljuessa. Annan luvan rauhoitukseen ja röntgenkuviin.

Koira jää hoitoon, ja minä suuntaan huolesta suunniltani kotiin odottamaan. Muutaman tunnin kuluttua soi puhelin, ja tuomio saa aikaan lähinnä räkänaurua. Ei murtumia, ei tukkeutumia, mutta paljon SUOLIKAASUA. Että semmoinen koira meillä sitten.