Hullunmyllyä
Illat pimenevät ja aamuisin on jo hieman viileää. Kohta alkaa hengitys taas höyrytä ja lehdet tippua hiljalleen puista. Viime viikot ovat olleet melkoista pyöritystä lopetellessani vanhassa työssäni. Kun sunnuntaina jätin avaimeni tyhjälle työpöydälle ja suljin viimeisen kerran oven vanhassa työpaikassani, oli se tietyn aikakauden loppu. Vietin siellä kuitenkin kahdeksan ja puoli vuotta elämästäni. Ja se on ikiliikkujaihmiselle melkoisen pitkä aika. Harmi, että kiitosta hyvin tehdystä työstä alkaa liian usein herua vasta sitten, kun se on jo liian myöhäistä.
Liekö uuden työn mukanaan tuomat haasteet se kovasti kaivattu piristys, joka toivottavasti pitää kaikenlaiset syysmasennuksenpoikaset loitolla. Vaikka pää onkin ihan pyörällä kaikista uusista jutuista, en muista olleeni koskaan näin iloinen kävellessäni aamuisin töihin. Inspiroiva työympäristö on ollut näköjään se, mitä todella kaipasin. Ja pitää vain muistaa olla itselleen armollinen. Ei kaikkea voikaan oppia muutamassa päivässä. Kärsivällisyys ei tunnetusti ole kovinkaan vahvasti hallussa.
Välillä on kuitenkin otettava aikaa ja hetkeksi pysähtyä hengähtämään. Ja onneksi myös syksy on loistavaa aikaa retkeilyyn lähiseuduilla. Tällä kertaa retkikohteeksi valikoitui Lohja, ja tarkemmin sanottuna mystinen Paavolan tammi. Pieni noin kilometrin mittainen luontopolku on todella helppokulkuinen, joten tuntitolkulla ei tarvitse retkelle aikaa varata. Tosin upeaa vanhaa tammea olisi voinut tuijotella tunnin jos toisenkin. Harmittaa hieman, ettei ehditty paikalle ennen siistimistöiden aloittamista. Puu on mykistävän kaunis tietysti nytkin, mutta valokuvauksellisesti olisin kaivannut sitä hämyistä heinikkoa, mikä puuta ympäröi vielä vuosi sitten. Huikaisevan kaunis paikka, jonne on ehdottomasti päästävä syksyllä uudemman kerran.
