Mittariin napsahtaa muutaman kuukauden päästä lukema 27. Kolme vuotta sitten koin kaameaa stressiä lähestyvästä kymmenluvusta. Hötkyilin elämän tarkoituksen etsimisessä. Pohdin aivan liikaa, mitä sen ikäisenä kuuluisi normaalisti tehdä, ja mitä muut minusta ajattelevat. Halusin nopeasti naimisiin, koska ajattelin sen olevan normaalia. Koko suhteen alkuajan hoin, että minusta tulee äiti viimeistään, kun täytän 25. Halusin kaiken nyt ja heti, ja turhauduin erittäin paljon, kun en saanutkaan niistä mitään. Entä, jos nämä asiat kuulostavat nykyään kaikkea muuta kuin normaalilta?

En tiedä, haluanko edes koskaan naimisiin. Tietysti lähes ainaiselta tuntuvat ristiriidat nykyisessä suhteessa ovat saaneet mielen muuttumaan vuosien kuluessa. Mutta vaikka olisin onneni kukkuloilla ja palavasti rakastunut, tahtoisinko siltikään. En ole koskaan varsinaisesti haaveillut häistä. Koko asian ajatteleminenkin tuntuu nykyään hyvin ahdistavalta. En halua pukeutua prinsessamekkoon enkä tanssia häävalssiä. En valita häiden teemaväriä enkä viettää polttareita. Käyttäisin mielummin koko budjetin matkusteluun ihan ilman niitä häitä. Voiko olla ihan riittävän onnellinen, vaikka ei omista samaa sukuniemeä eikä nimettömässä kimalla sormusta?

En myöskään enää tiedä, haluanko koskaan lapsia. Pidän pikkuvintiöistä toki edelleen kovasti, enkä tiedä loistavampaa nappulaa kuin sisarentyttäreni. Mutta haluanko sittenkään koskaan omaa? Jos on oman elämänsä kanssa näin keskenkasvuinen, onko silloin kykenevä huolehtimaan toisesta. Nautin ehkä liikaa tästä hieman uudesta tunteesta, kun voi tehdä oikeastaan mitä huvittaa. Kun rahaa vihdoinkin riittää muuhunkin, kun asuntolainan lyhennyksiin. Viikonloppuisin ei tarvitse nousta kukonlaulun aikaan, ja kesäiltaisin saa puistossa roikkua auringonnousuun.

Onko normaalia haaveilla omasta pienestä yksiöstä Kalliossa, kun ympärillä kaikki muut saavat lapsia ja menevät naimisiin? Onko itsekästä nauttia omasta vapaudesta niin paljon, ettei halua uhrata sitä kasvattaakseen uutta ihmistä?