Äitiys on loputon matka

 Kaikkea sitä ihminen elämässään voi kokea, mietin vessassa ollessa, kun 2v. taapero veti oven niin auki että naapuriin asti näkyi ja samalla myös mäyräkoira luikahti vessaan ja istahti jalkoihini istumaan. – Ei kait täs mitiä. Äiti on kakalla. Totta kai voitte tulla mun kanssa vessaan.

Välillä sitä ihmettelee mihin kaikkeen voi venyä. Taaperoikäisen äitinä minusta tuntuu usein siltä, että ihmisarvoni vedetään aivan lokaan. Siis lapsihan on siunaus ja siunaus olla äiti, en tässä siitä valita, mutta tällaisia arkisia henkisesti riitasointuisia juttuja, joita en muuten kokisi on päivissä kyllä mittaamattoman paljon. Itse koen että tuollaisissa hetkissä sisälläni kuohahtaa perusteellisesti, mutta samalla tiedostan, että näitä tämmöisiä nyt on vaan siedettävä. Lapsuus on lyhyt aika, saan vielä joskus käydä vessassa yksin ja kaipaan näitä kohonneita stressitasojani. Elämänihän on nyt pelkkää sisältöä täynnä.

Ruoka. Mitä on äidin lautasella, se kuuluu taaperolle. Mutta saan vielä joskus syödä rauhassa. Yöunet, ne on tehty jaettavaksi perhepedissä ja saan varmasti vielä joskus nukkua. Vielä tulee se aika, kun koen itseni tarpeettomaksi.

Ihminen ei myöskään taida oppia tai ainakin on hyvä unohtamaan. Kun nimittäin arkeani ilostuttaa jo viides taapero. Esikoinen täyttää tulevana keväänä 20v. Seuraava 18v. Sitten on 15v ja 11v. lapset. Ja taapero on nyt siis aikalailla 2v. Aloitin kaiken alusta kaksi vuotta sitten ajatellen, että ihanaa kun saan vielä kerran kokea vauva-arjen jne. Minulla oli neljä lasta, joista nuorin oli 9 vuotias kun taapero syntyi. Minä olin 38v. Ja kyllähän se näin on, hetkittäin voisin repiä hiukseni päästäni ja toisaalta tiedostan varsin hyvin, että en enää koskaan omaa vauva- ja taaperoarkea tule kokemaan (älä koskaan sano ei koskaan, mutta odotan että vaihdevuodet alkaisi aika äkkiä 😀 ).

En oikeastaan suonut isommin ajatuksia taannoiselle lapsen oikeuksien päivälle. Minusta joka päivä on sellainen. Lapsella on oikeus olla lapsi, tehdä lapsen asioita turvallisessa ja huolehtivassa ympäristössä. Oikeus oppia, leikkiä ja opetella maailmaa. Oikeus rakkauteen.

Koen että äitiys on matka, joka ei pääty koskaan. Vaikka isommat lapseni ovat jo lentäneet pois pesästä, ei huoli ja välittäminen mihinkään häviä, vaikkei jääkaappia niin tiuhaan enää tarvitse täyttää ja kattilat ovat vaihtuneet puolijoukkuekoosta normaalimpaan. On kuitenkin pitänyt sietää stressiä toisella tapaa kun lapsi itsenäistyy. Pienten lasten kanssa on omat haasteensa ja isojen lasten kanssa haasteet muuttaa muotoaan erityisesti siinä, että aina ei voi vaikuttaa. On vain yritettävä luottaa.

Taaperolta voi ottaa kielletyt asiat pois kädestä tai huolehtia hyvin ettei sellaisia ole saatavillakaan, mutta kun lapsi on niin iso että tekee itse päätöksensä eikä äidin tai isän valvova silmä ole aina paikalla, on tilanne aivan eri, mutta vaaroja maailmassa edelleen riittää. Tämä on ollut minulle iso koetus. En voi sitoa täysi-ikäistyvälle lapselleni palloa jalkaan ja pitää pois pahasta maailmasta. Minun on vain luotettava, että hän osaa elää elämäänsä itse ja tekee hyviä valintoja. Luulin aikanaan, että tässä kohdin elämä helpottaa kun lapset muuttaa pois. Ei se mennytkään niin.

Kaikki lapset ovat erilaisia ja kaikki vanhemmat ovat erilaisia, kaikki kodit on erilaisia. Minä toivotan kaikille kaikkea hyvää ja voimia vanhemmuuteen kaikkina lapsen ikäkausina, silloinkin kun he lain mukaan ovat jo aikuisia. <3

perhe vanhemmuus lapset oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *