Hieno pieni kiekurakakku
Näytin tässä eräs aamu tytölleni vanhaa Peppi Pitkätossu -elokuvaa. Nostalgiamielessä, esitelläkseni oman lapsuuteni suurinta idolia ja ihastusta. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Peppi syö aamupalaksi ison täytekakun. Isolla lusikalla suoraan kakkulautaselta – tietenkin.
Tyttäreni on vielä sen verran pieni, ettei hän ehkä ymmärrä vielä kyseisen hahmon upeaa ja hulvatonta anarkistisuutta, mutta itseeni Peppi tekee edelleen yhtä suuren vaikutuksen kuin lapsena. Peppi, tai tarkemmin ottaen Astrid Lidgren lienee ainakin osittain se, jota saan kiittää – tai syyttää, riippuu keneltä kysyy – siitä, etten edelleenkään ole erityisen kiinnostunut tarkoista säännöistä, rytmeistä ja muodollisuuksista, vaan haluan antautua mahdollisimman paljon elämän ja mielikuvituksen vietäväksi. Aikuisuus vain meinaa välillä ottaa salakavalasti vallan, ja huomaan toisinaan itsessäni hieman kammottavavia etäännyttävän ylikohteliaisuuden, korrektiuden ja sievistelevyyden hiukkasia. Juuri niitä Peppi Pitkätossusta tutun Lastenkodin johtajattaren tai kylän hienojen rouvien kalkkeumia, joille Peppi näyttäisi pitkää nenää.
Kyseisiin havantoihin herätessäni olen päättänyt oitis karistaa harteiltani hus pois moiset elämänilon kukistajat, huutaa “Töttöröö!” ja tehdä jotain, mitä vain mieleen juolahtaa. Vedän vaikka kovaäänisen tanssimusikaalin olohuoneen lattialla, lähden juoksemaan kadulla, ilman että olisi oikeasti kiire (tosi kreisiä!) tai tarjoan lapselle kakkua lounaaksi – suoraan kakkulautaselta, tietenkin.
Näin teimme esimerkiksi kuvassa törröttävän vihreän kakun kanssa.
Ja jos joku on siellä nyt näppäilemässä puhelimeensa lastensuojeluviranomaisen numeroa, niin saanen kehottaa kurkkaamaan tämän anarkistisen lounaskakkumme raaka-aineita.
Lime-suklaa-kakku (raaka, maidoton, gluteeniton, sokeriton)
Pohja:
2,5 dl Manteleita
5 rkl Pähkinävoita (Itse käytin raakaa saksanpähkinävoita, muutkin käy)
1 rkl hunajaa
2 rkl Raakakaakaojauhetta
Ripaus merisuolaa
Kuorrute:
2 isoa avokadoa
2 luomubanaania
½ dl luomulimen mehua
1 rkl raastettua luomulimen kuorta
½ tl aitovaniljajauhetta
½ dl kaakaovoita
2 rkl kylmäpuristettua kookosöljyä
+ halutessa hieman hunajaa lisämakeutukseksi
(vuoka: halkaisijaltaan 17 cm)
Aja mantelit blenderissä tai monitoimikoneessa muruksi. Lisää pähkinävoi ja hunaja ja jatka sekoittamista, kunnes seos on mahdollisimman tasaista massaa. Lisää sekaan kaakaojauhe ja suola ja sekoita. Leikkaa irtokakkuvuoan pohjalle ympyränmallinen leivinpaperipala, jotta voit liikutella kakkua sen valmistuttua paremmin. Levitä pohjataikina kakkuvuoan pohjalle tasaisesti. ja valmista kuorrute.
Puhdista ja kuivaa blenderi/monitoimikone. Lisää sinne kuoritut avokadot ja banaanit sekä kaikki muut ainekset, paitsi kaakaovoi ja kookosöljy. Aja seos tasaiseksi massaksi. Sulata kaakaovoi ja kookosöljy lämpimässä vesihauteessa juoksevaksi ja kaada muun kuorruteseoksen sekaan. Sekoita huolellisesti. Kaada kuorrute kakkuvuokaan pohjataikinan päälle ja laita koko komeus pakkaseen jähmettymään noin tunniksi.
Kakun jähmetyttyä ota se pakkasesta, aseta tarjoiluastialle ja anna sulaa hieman ennen tarjoilua. Ripottele pinnalle raakakaakaojauhetta tai -rouhetta ja hieman raastettua limenkuoriraastetta. Tarjoile mieluusti mahdollisimman tuoreena, jolloin kakku on freeseimmän näköinen.
Manteleita, pähkinöitä, hedelmiä ja hyvishöysteitä, runsaasti hyviä rasvoja ja elinvoimaisia ravinteita. – Maybe you want to put down that phone, honey?
Makukin tässä kakussa on samaan aikaan mahtavan raikas ja täyteläinen. Pohja muistutti hieman suklaahalvaa ja vihreä limetäyte oli juuri sopivasti sitruksinen, ei liian makea, mutta silti makeannälän tyydyttävä.
Tiedän, ettei näistä kuvista nyt välity ehkä ihan se anarkismi, mitä juuri kuvailin kaipaavani. Kakku olisi pitänyt lopuksi heittää seinään ja kuvata roiskeet, jotta olisi saatu tähän jotain aitoa meininkiä. Mutta hei, on tuolla vähän nuo pienet suklaahippuset ja jauheet karkailleet pöytäliinalle. Että ehkei tässä ihan menetettyjä tapauksia olla. 
Tässä olisi muuten taas erittäin kelpo vaihtoehto äitienpäiväkakuksi. Sellaisille kirpsakoille ja pirtsakoille äideille. Ja tässäpä myös muutama muu kakkuehdotus reseptiarkistostani:
Äkkiä Tommin kasvoille valahti synkkä varjo.
– Minä en halua tulla koskaan isoksi, hän sanoi varmasti.
– En minäkään, sanoi Annikka.
– Ei, se ei olekaan yhtään kivaa, sanoi Peppi. – Isoilla ihmisillä ei ole ikinä hauskaa. Heillä on vain ikäviä töitä ja hupsuja vaatteita ja liikavarpaita ja kummallisveroja.
– Kunnallisveroja, sanoi Annikka.
– Samaa roskaa joka tapauksessa, sanoi Peppi. – Ja heidän päänsä on täynnä taikauskoa ja muuta hullutusta. He luulevat, että jos he sattuvat pistämään veitsen suuhun syödessään tai jotain, siitä seuraa suuri onnettomuus.
– Eivätkä he osaa leikkiäkään, sanoi Annikka. – Hyi, että ihmisen on pakko tulla aikuiseksi.
– Kuka on sanonut, että on pakko? kysyi Peppi. – Jollen väärin muista, on minulla jossakin pari pilleriä.
– Mitä pillereitä? sanoi Tommi.
– Oikein hyviä pillereitä niitä varten, jotka eivät halua tulla aikuisiksi, sanoi Peppi ja hyppäsi alas pöydältä. Hän etsi kaikkialta kaapista ja laatikoista, ja hetken kuluttua hän toi kolme pilleriä, jotka olivat aivan kuin keltaisia herneitä.
– Herneitä, sanoi Tommi hämmästyneenä.
– Herneitä muka, sanoi Peppi. – Eivät ne ole herneitä vaan kiekurapillereitä. Sain ne kauan sitten Riossa eräältä vanhalta intiaanipäälliköltä, kun sanoin etten erityisemmin välittäisi tulla aikuiseksi.
– Olisiko tuommoisista pikku pillereistä apua? sanoi Annikka epäillen.
– Varmasti, vakuutti Peppi. – Mutta ne on syötävä pimeässä ja samalla on sanottava näin:
”Hieno, pieni kiekura, sureksi en tahdo ma.”
– Tarkoitat kai ”suureksi”, sanoi Tommi.
– Jos kerran sanon ”sureksi”, niin tarkoitan sureksi, sanoi Peppi. – Useimmat sanovat suureksi, ja sen on pahinta mitä voi tapahtua. Silloin rupeaa kasvamaan pahemmin kuin koskaan. Kerran eräs poika söi tällaisia pillereitä. Hän sanoi ”suureksi” sen sijaan, että olisi sanonut ”sureksi”. Ja hän rupesi kasvamaan niin. Että pelotti. Monta metriä päivässä. Se oli surullista. Kyllä se niin kauan kävi laatuun, kun poika saattoi kuljeskella ja syödä suoraan omenapuusta suunnilleen kuin kirahvi. Mutta ei aikaakaan, kun hän oli siihen liian pitkä. Ja kun heille tuli tätejä ja näiden piti sanoa pojalle: ”Voi onpa sinusta tullut iso ja reipas poika”, niin heidän piti huutaa megafoniin, jotta hän olisi kuullut. Pojasta ei näkynyt muuta kuin pitkät laihat sääret, jotka katosivat pilviin kuin kaksi lipputankoa. Hänestä ei kuultu enää mitään, niin, paitsi kerran kun hän nuolaisi aurinkoa ja sai palorakkulan kieleensä ja alkoi ulvoa niin kauheasti, että kukat alhaalla maassa kuihtuivat. Mutta se olikin viimeinen elonmerkki hänestä. Vaikka luullakseni hänen jalkansa vieläkin kuljeskelevat Riossa ja saavat aikaan liikennehäiriöitä.
– Minä en uskalla syödä mitään pilleriä, sanoi Annikka pelästyneenä. – Jos minä satun sanomaan väärin.
– Et sinä sano väärin, lohdutti Peppi. – Jos pelkäisin että sanot, en antaisi sinulle ollenkaan pilleriä. Olisi aika yksitoikkoista leikkiä pelkästään jalkojen kanssa. Olisi siinäkin siisti seurue, Tommi ja minä ja sinun jalkasi.
– Äh, et sinä sano väärin, Annikka, vakuutti Tommikin.
He sammuttivat kaikki joulukuusen kynttilät. Keittiöön tuli pilkkopimeä; vain lieden eteen loi luukkujen takana hehkuva tuli valoa. Lapset istuivat piirissä keskellä lattiaa ja pitivät toisiaan käsistä. Peppi antoi sekä Tommille että Annikalle kiekurapillerin. Jännitys karmi heidän selkäpiitään. Hetken kuluttua tuo merkillinen pilleri olisi alhaalla vatsassa, ja sitten heidän ei ikinä, ikinä tarvitsisi tulla aikuisiksi. Se oli ihmeellistä.
– Nyt, kuiskasi Peppi.
He nielaisivat pillerit.
– Hieno pieni kiekura, sureksi en tahdo ma, he sanoivat kaikki kolme yhtaikaa.
Niin se oli tehty. Peppi sytytti kattolampun.
– Ihanaa, hän sanoi. – Nyt ei tarvitse tulla suureksi ja saada liikavarpaita ja muuta kurjuutta. Vaikka pillerit kylläkin ovat olleet kaapissani niin kauan, ettei voi olla ihan varma, että ne ovat säilyttäneet voimansa. Mutta toivotaan parasta.
(Astrid Lidgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä, s.101-102.)
♥ Virpi