Kuk-ka

Yksivuotias kummityttäreni toisteli viime keskustelussamme kahta sanaa: kuk-ka ja kak-ka. Siinäpä lienevät ne keskeisimmät käsitteet elämämme oleellisimpia kuvaamaan, niitä kahta ääripäätä, joista molemmat ovat osa samaa kiertokulkua. Joskus meno on ihan kukkaa ja joskus täysin kakkaa, toisinaan olo on kuin kukalla, toisinaan kuin kakalla. Kumpaistakin tilaa tarvitaan tähän elomme hurmaavaan kiertoon ja molemmat tulee hyväksyä osaksi maallista seikkailuamme.

Koska yleiset preferenssit kuitenkin kallistunevat kukan arvostamiseen yli kakan, kehotankin teitä olemaan näinä päivinä silmät ja sieraimet tarkkana kulkiessanne ulkona. Vielä on nimittäin pieni hetki aikaa ennen kuin viimeiset kukkaset muuttavat muotonsa mullaksi ja jättävät jälkeensä vain muiston viehkosta vaatetuksestaan ja toivon tulevista kesän tuoksuista.

 

Pysähdyn aina nenä pitkällä ruusupensaan kohdatessani ja muistelen juttua vanhasta naisesta, joka kuolinvuoteellaan luettelee asioita, joita olisi toivonut tehneensä eläessään. Eräs asioista oli kauniissa yksinkertaisuudessaan seuraava: Hän toivoi, että olisi useammin pysähtynyt nuuhkimaan ja ihastelemaan kukkia. Niin, sieltä se taas tuli, kuten lapsen, myös vanhuksen suusta – kuk-ka. Älkäämme ohittako heitä.

Kävin tänään ikuistamassa kymmeniä kaunottaria kävelyreittini varrelle kylvetystä kukkakedosta Eiranrannassa. Kyyristelin lähemmäs tunnin luonnon epätäydellistä täydellisyyttä ihastellessa ja kasteisia lehtiä kosketellessa toivoen, että seura tekee kaltaisekseen.

 

Joku joskus sanoi: Anna oman uniikin kauneutesi loistaa ja rakasta kuin kukat, jotka levittävät tuoksuaan välittämättä siitä hullaannutko heistä vai et, he levittävät rakkauttaan joka tapauksessa, ja rakastavat enemmän sitä että saavat rakastaa, kuin sitä että tulevat rakastetuiksi.

♥ Virpi