Meillä oli lauantaina juhlat. Vuosi sitten, 22.2. kanavoin maailmaan hurmaavan, humoristisen, tarkkaavaisen ja voimakastahtoisen tytön, jonka ensimmäistä syntymäpäivää vietimme viikonloppuna ystävien voimin.

Juhlat menivät ihanasti. Niinhän ne aina menevät. Siinä vaiheessa, kun vieraat ovat saapuneet ja ihmisten puheensorina täyttää talon, on kaikki hyvin ja juhlajärjestelyihin liittyvä häslinki unohtuu. 

Ihmiset tekevät juhlan. Ja toisin kuin hetken ajattelin, eivät ne mantelikeksit, jotka onnistuin polttamaan karrelle toisellakin tekokerralla, eivät ne perjantaina haetut kaasuilmapallot, joiden piti kestää pari päivää, mutta jotka juhlapäivänä olivatkin laskeutuneet lattian rajaan, eivätkä myöskään ne kukat, joita allekirjoittanut lähti hakemaan kukkakaupasta vasta minuuttia ennen vieraiden saapumista. 

Kaikki muu on toissijaista, paitsi ihmiset. Ihmiset ja heidän hyväntuulisuutensa. Etenkin isäntäväen hyväntuulisuus. Ja aivan ennen kaikkea emännän hyväntuulisuus, joka lienee useissa kodeissa juuri se, joka tahtoo olla koetuksella juhlien alla. Näin ainakin tässä taloudessa.

Joka kerta juhlia emännöidessäni päätän, että tällä kertaa aloitan suunnittelun ja järjestelyn hyvissä ajoin, hommaan ruokien raaka-aineet ajoissa, herään aamulla aikaisin laittamaan paikat kuntoon ja ruuat valmiiksi, päätän mitä puen ylleni ja käyn suihkussa tunteja ennen h-hetkeä. Joskus vielä opin olemaan aivan koko juhlapäivän ajan se rennon hyräilevä emäntä, joka ei anna mielialansa laskea tyhjentyneiden kaasuilmapallojen mukana tai järkytä tyyneyttään turhanpäiväisten pikkuseikkojen takia.

Jonain päivänä vielä… Se päivä ei kuitenkaan koittanut vielä eilen. 

Joskus siinä toisen keksipellillisen polttamisen jälkeen, tunti ennen juhlien alkua, sulkiessani miehen ja lapsen keittiön oven ulkopuolelle, koska heidän “tuijotuksensa” häiritsi “keskittymistäni” aistin myös omien hermojeni olevan pahasti vaarassa kärähtää.

Viimeistään siinä vaiheessa kun lähdin pinkomaan kohti kukkakauppaa vieraiden jo soitellessa kadulta ja kysellessä ovikoodia huomasin ajautuneeni siihen mystiseen ajatusansaan, jonka mukaan joku muu kuin hetkessä oleminen, tietoinen läsnäolo ja oma rentouteni olisi tärkeää.

Sännätessäni ulos kukkien perässä toimintaani todella sääteli niinkin huvittava ajatus, jonka mukaan se, että eteisessä on vieraita tervehtimässä iso kimppu valkoisia liljoja on tärkeämpää kuin se, että minä itse olen vastaanottamassa heitä. Hermostuneen ihmisen suppea ajatustoiminta voi kieltämättä olla pienuudessaan melko söpöä. Söpöä ainakin näin jälkikäteen korkeasta mielentilasta käsin katsottuna. 

Väitän, että osaan nykyisin suhtautua pääsääntöisesti omiin tunteisiini rennosti ottamatta itseäni kovin vakavasti. Suurimman osan ajasta kykenen säilyttämään ajatukseni kirkkaana ja soljumaan joustavasti elämän yllätysten mukana. Mutta sitten tulee näitä hetkiä, näitä siunattuja hetkiä, jolloin tapahtuu jonkin sortin taantuminen, kaikki viisaus pakenee päästäni ja muutun tuoksi säntäileväksi pikkueläimeksi, joka unohtaa omat oppinsa niin tyystin, että jonkun muun täytyy niistä muistuttaa. Se joku muu oli tällä kertaa kukkakaupan jonossa takanani seissyt tuntematon naishenkilö.

Itse luomani häsy ja häslinki olivat nimittäin onnistuneet pyyhkimään päästäni pois pankkikorttini tunnusluvun, ja kukkien ostohetkellä en kerta kaikkiaan onnistunut muistamaan tuota päivittäisessä käytössäni olevaa nelinumeroista numerosarjaa. Ähisin ja äimistelin ääneen unohdusta.

“Hengitä rauhassa. Ei ole mitään kiirettä. Elämä on koko ajan.”, takanani ollut nainen sanoi.

Elämä on koko ajan.

Miten mahtavan osuvasti sanottu. Makustelin tuota lausetta koko kotimatkan naureskellen samalla ääneen itselleni. Elämä on koko ajan. Tottakai. Jokainen hetki on yhtä oleellinen ja yhtä tärkeä. Se, että kävelen kukkapaketin kanssa kadulla on yhtä tärkeää kuin se, että kukat ovat ovat kohta paikallaan eteisen maljakossa. Se, että emäntä on hyvällä tuulella ja nauttii juhlien järjestämisestä on aivan yhtä tärkeää kuin se, että hän on hyvällä tuulella juhlien aikana.

Elämä on koko ajan, juhlat ovat koko ajan.

Lisäkomiikkaa säntäilylleni ja kaiken kiteyttävää vertauskuvallisuutta tilanteelle antoi vielä se, että vieraat toivat tullessaan niin paljon kukkia, ettei niitä olisi edes tarvinnut olla omasta takaa.

Syy miksi jaoin kanssanne tämän hieman hysteerisen lauantai-iltapäivähetkeni on se, että tarinan opetus on mielestäni tärkeä ja kukkakauppanaisen lause toistamisen arvoinen. Koen myös oleelliseksi muistuttaa, ettei edes armas hyvinvointiblogaajanne säilytä jatkuvasti zeniään. On silti tietyllä tavalla virkistävää löytää aika ajoin tuo pyristelevä pikkueläin itsestään ja huomata, että tasapainon ehkä kaunein piirre lienee siinä, että sen voi palauttaa aina uudelleen.

Näihin sanoihin ja ajatuksiin, lupsakkaa alkavaa viikkoa.

♥ Virpi