Kirjahyllyä järjestäessäni käsiin osui japanilaisen Kenkôn kokoelmaopus, jonka paikoin hieman julmahkonkin saarnaavista mietteistä löytyi kuitenkin itselleni resonoivia ajatuksia. Etenkin alla olevan otoksen sisältö tuntui joiltain osin ajankohtaiselta. Ei varsinaisesti mitään totaalisen uutta ja ihmeellistä, mutta mielestäni silti jakamisen (tai ehkä itselleni tässä elämän hetkessä korostamisen) arvoista.

”Hulluutta on uhrata elinvuotensa maineen ja rikkauden tavoitteluun, elää huolten puristuksessa vailla hetkenkään rauhaa.

Vajavan turvan saa rikas suuresta omaisuudestaan: turmion hän vain sillä hankkii, kutsuu luokseen harmeja. Vaikka ihmiseltä jäisi kultaa niin korkea keko, että sillä voisi pönkittää pohjantähden paikalleen, ei siitä jälkeenjääneille koidu kuin haittaa. Joutavanpäiväistä on se hyvä josta typerä iloitsee: silkkaa hulluutta ovat viisaan silmissä suuret vaunut, vantterat hevoset, kulta- ja jalokivikoristeet. Parasta lie heittää kulta vuorille, viskata jalokivet syvään lampeen. Houkista suurimpia ovat ne jotka alati haaveilevat vain rikkauksista.

Jokainen toivoo ettei hänen nimensä hautautuisi ruumiin myötä vaan jäisi elämään iäti jälkipolvien pariin. Mutta merkitseekö korkea virka ja sääty sitä, että on toisia parempi? Joka sattuu syntymään oikealla hetkellä oikeaan sukuun, kohoaa korkeaan asemaan ja päätyy loiston ja ylellisyyden keskelle vaikka olisi miten tyhmä ja saamaton tahansa. Suurimmat viisaat ja pyhimykset ovat usein omasta tahdostaan asemaltaan alhaisia; he elävät elämänsä tyytyväisinä ajattelematta hetkenkään vertaa olevansa muita parempia. Rahanhimon jälkeen typerintä on kiihkeä pyrkiminen korkeaan virkaan ja arvoon.

Kaikki me toivomme että jälkeemme jäisi verrattoman viisaan maine, mutta tarkemmin ajatellen: vaikka puhumme maineen vaalimisesta, iloitsemme itse asiassa siitä että meistä ylipäätään puhutaan – yhdet ylistävät, toiset moittivat: kumpaisetkaan eivät kauan tässä maailmassa viivy. Pian ovat poissa myös ne, jotka puheita kuuntelivat. Kenen edessä siis hävetä, kenen toivoa tuntevan meidät? Maineessa on panettelun alku. Mitä tekee vainaja maineella? Ei kerrassaan mitään. Maineen havittelu on kolmanneksi pahinta lajia typeryyttä.

Jos joku kuitenkin tekee kaikkensa lisätäkseen tietoaan, jos joku haaveilee vain viisaudesta, hänelle tahtoisin sanoa: ”Kun äly ja tiedot nousivat esille, saapui Suuri Teeskentely”. Lahjakkuus kasvaa kärsimysten myötä:

Kuulemalla opittu, matkimalla taidettu ei ole todellista viisautta.

Mitä sitten on viisaus? Mahdollinen ja mahdoton ovat yksi ja sama. Mitä tarkoittaa hyvyys? Todella valaistunut ei välitä tiedosta, ei hyveestä, ei saavutuksista, ei maineesta. Kuka hänet tuntee? Kuka kertoo hänestä maailmalle? Pois se, että hän kätkisi hyvietään ja vaalisi typeryyttä: hän vai ei alun alkaenkaan ole asustanut viisauden ja tyhmyyden, voiton ja tappion valtakunnassa.

Sellaista on kun mieli asuu harhassa, kun kaikki havittelevat mainetta ja menestystä. Kaikki on kestämätöntä. Ei ole mistä puhua, mitä toivoa.”

Yoshida Kenkô: Joutilaan mietteitä

♥ Virpi