Mikä Soulissa ärsyttää
Kiristää, puristaa, ärsyttää, v*tuttaa, otsasuoni tykyttää. Kyllä, näitäkin fiiliksiä täällä niin täydellisessä vaihtarikuplassa joutuu kokemaan.
Ai mikä nämä niin negatiiviset tunteet saa pintaan? No mäpä listaan.
1. Ihmiset, jotka kävelee päin. Täysin häikäilemättömästi, ilman huolta mahdollisesta törmäyksestä. Ihmiset, jotka tönii ja työntää. Ilmeisesti jonkinlaisen signaalin antaminen, että mä hei tuun nyt, on mahdotonta. Ihmiset, jotka kävelee hitaasti keskellä tietä, ja kenelle ei ikimaailmassa tulisi mieleenkään väistää. Ihmiset, jotka seisoo liukuportaissa ihan miten sattuu (miten onkaan ikävä Lontoon metron politiikkaa seisoa vasemmassa reunassa). Kun joskus hyvällä tuurilla ne seisoo nätisti toisessa laidassa, ja pääsen tiukoilla pakaralihaksillani kiipeämään portaita ylöspäin, joku ystävällinen ihminen saattaa laittaa kätensä tai kyynärpäänsä esteeksi eteen, kun huomaa mun ”ohittavan”. Pliis. Silloin olisi hyvä osata edes muutama koreankielinen kirosana.
Eli, kun navigoi Soulin katuja tai etenkin metrotunneleita, on se tehtävä häikäilemättömästi ja röyhkeästi muista välittämättä. Muuten jää jalkoihin. Täällä toimii viidakonlaki syö tai tule syödyksi. Pahinta on, että olen alkanut tunnistamaan samoja piirteitä itsessäni…
2. Tuijotus. Ulkomaalaisia tai korealaisesta standardista poikkeavia tuijotetaan. Avoimesti. Aluksi se tuntui hauskalta, mutta nyt lähes kahden kuukauden jälkeen, kun itse tuntee sopeutuneensa, odottaisi myös korealaisten sopeutuneen muhun. Jos haluaa varmasti katseita, kannattaa laittaa lenkkivaatteet päälle ja ihan oikeasti LENKKEILLÄ (eikä vain kävellä hitaasti keskellä tietä upeissa urheilugeareissa), niin että hiki virtaa ja hengästyttää. Tämä yhdistettynä ulkomaalaisuuteen takaa tuijotuksen.
Laitetaan historian ja tottumattomuuden (ja urheilemattomuuden) piikkiin.
3. Vanhukset. Mä en sit sano tätä ääneen. Mut heitettäis johonkin kylmimpään vankityrmään, jos korealaiset sais tietää. Mutta tää kyseinen ikäluokka on pahimpia kohdissa 1. ja 2.
4. Jatkuva meteli. Onko oikeesti ihan pakko soittaa musiikkia kaupoista nupit kaakossa, niin että koko katu raikaa toisiinsa sotkeutuvia kappaleita? Parasta vielä on, että tämä jokapäiväinen konsertti koostuu muutamasta hittibiisistä. Osaan siis noin viisi korealaista kappaletta ulkoa, tunnistan niiden biitit ja alku- ja loppusoinnut, ihan vain sillä, että kävelen päivittäin tiettyjen ostoskatujen läpi. Ainiin, mainitsinko et tää musiikki kuuluu myös meille asuntolaan sisälle. Ympäri vuorokautiset bileet taattu!
Mutta ehkä mulla vaan on lyhyt pinna ja herkkä hermo.
Oikeesti Soul on edelleen ihan lempparikaupunki, ja ehkä ajan kanssa opin tulemaan toimeen näiden piirteiden kanssa. Opitaan rakastamaan toisiamme niin hyvässä kuin pahassa.
Jottei tämä nyt menisi ihan liiallisen negatiivisuuden puolelle, toimikoon Fingerpori loppukevennyksenä.
Ihanaa loppuviikkoa!
(Kiitti, J, stripistä!)