Tommi Kinnunen – Neljäntienristeys

Sainpas vihdoin kirjastosta tämänkin kirjan käsiini. Kyseessähän on viime keväänä (vai talvella jo?) ilmestynyt esikoisromaani, jota kehuttiin silloin maasta taivaisiin niin valtamediassa kuin useissakin kirjablogeissa.

Neljäntienristeys

(Kuva lainattu adlibriksen nettisivuilta)

Tarina kerrotaan neljän eri henkilön kautta ja aina tietynlaisina tuokiokuvauksina, yksi tarina kerrallaan. Tarinoiden välillä saattaa olla pari vuosikymmentäkin, tai sitten vain vuosi, pari. Kirja alkaa 1890-luvulta ja ensimmäisenä kertojana on Maria, kirjan alussa nuori, vastavalmistunut kätilö. Maria saa aviottoman lapsen, Lahjan, joka on seuraavana kertojanvuorossa. Kolmantena tarinaa vie eteenpäin Lahjan pojan vaimo ja viimeisenä Lahjan mies. Tuokiokuvaukset ovat suurimmaksi osaksi erillisiä, mutta jotkut tapahtumat kuvataan useamman kertojan näkökulmasta. Tarinan asettelu vihjaa siihen, että kulissien takana piilee jotain, jota ei lukijalle heti kerrota, mutta ainakaan itselleni tämä yllätys ei ollut mikään yllätys, vihjeitä siihen annettiin ihan riittävästi. En blogipostauksissa osaa tai haluakaan kertoa lukemieni kirjojen juonesta juuri mitään, koska en halua pilata muiden lukunautintoa kertomalla juonesta liikaa. Perusjuonikuvauksen saa kyllä googlen kautta aika helposti selville, joten en siihen sen enempää paneudu, vaan keskityn enemmän omasta lukukokemuksestani kertomiseen.

Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka kirjoittaja on mies ja kolme neljästä kertojasta naisia, oli näkökulma mielestäni onnistunut. Siitäkin huolimatta, että heti alussa kuvataan kätilön työtä ja vaikeaa synnytystä hyvin yksityiskohtaisesti. Naiset olivat uskottavia kertojia läpi koko kirjan, enkä kyseenalaistanut heitä kertaakaan. Jokainen kertoja oli omanlaisensa persoona ja aina tarpeeksi erilainen muihin kertojiin verrattuna. Kirjan tunnelma oli aika surullinen ja ahdistavakin, eikä kirja missään nimessä ole hyvän mielen kirja. Silti pidin kovasti kirjan maailmasta, joka oli tosiaan uskottava ja surullisuudestaan huolimatta todentuntuinen. Koska kirja kuljettaa lukijan sadan vuoden matkan 1890-luvulta 1990-luvulle, mahtuu tuohon ajanjaksoon monta historiallista tapahtumaa, kuten molemmat maailmansodat. Sodat koskettavat kirjan henkilöitä todella henkilökohtaisesti ja kukin kokee sodan omalla tavallaan.

Kirjan kieli oli myös erinomaista ja kansiliepeestä kävikin ilmi, että kirjailija on ammatiltaan äidinkielenopettaja. Ehkä tietynlainen rakenteella ja aikasiirtymillä kikkailu oli hiukan liian laskelmoitua, mutta toimi kuitenkin. Kirjassa oli myös muutamia juonenkäänteitä, jotka jätettiin ilmaan roikkumaan, mutta joista olisi saanut hyvinkin lisää syvyyttä kirjaan. Ainakin minua olisi kiinnostanut enemmän Lahjan esikoistyttären Annan ja Annan isän tarina, jotka ohitettiin oikeastaan sivulauseessa. Olisiko tämä tarinan osuus poistettu vasta myöhäisessä vaiheessa, en tiedä.

Kaiken kaikkiaan todella hyvä esikoisromaani pienistä puutteistaan huolimatta, enkä ihmettelisi, jos tämä kirja voittaa Helsingin Sanomien tämänvuotisen esikoiskirjapalkinnon.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Wsoy 2014, 335 sivua 

kulttuuri suosittelen kirjat

Karin Fossum – Paha tahto

Puuh. Edellisestä postauksesta on vierähtänytkin jo useampi päivä. Lukea en vaan ole ehtinyt, kun tähän on mahtunut niin hautajaiset, sukulaisvierailuja ja muuta vastaavaa. Öisin x kertaa heräilevä vauva ei myöskään edesauta pitkäkestoista lukemiseen keskittymistä päivisin… Tänään vauva kuitenkin päätti nukkua piiitkät päiväunet ja sain vihdoin luettua kesken olleen kirjan loppuun. Vaikka edelliset blogissa esittelemäni kirjat sattuivatkin olemaan uutuuksia, en yleensä yksinkertaisesti pysty lukemaan kirjoja uunituoreina. En juurikaan osta kirjoja uutena (kalliita), vain ihan tietyt kirjat olen hankkinut omaan hyllyyni heti niiden ilmestyttyä. Olen siis yleensä kirjaston varassa mitä uutuuksiin tulee ja varausjonot sanelevat sen, milloin kirjan käsiini saan. Usein en edes laita uutuutta varaukseen, vaan lisään sen luettavien kirjojen pitkääkin pidemmälle listalleni ja palaan asiaan sitten joskus. Niinpä tämän päivän luettu kirja onkin muutamia vuosia sitten ilmestynyt dekkari.

Olen dekkareiden suhteen myöhäisherännäinen ja tajusin niiden viehätyksen vasta aikuisiällä. Fiksuna tyttönä aloitin dekkareiden lukemisen kymmenisen vuotta sitten Patricia Cornwellin ensimmäisellä Kay Scarpetta -kirjalla kun olin yksin kotona, enkä tietenkään uskaltanut nukkua kunnolla koko yönä. Tästä viisastuneena luen nykyään potentiaalista uniin tulevaa kirjallisuutta vain valoisalla, tai jonkun muunkin ollessa kotona. Pohjoismaiset dekkarit vetoavat, ei niitä suotta ole kehuttu. Henning Mankellin Wallanderit ovat suuria suosikkejani, mutta norjalaisen Karin Fossumin kirjoissa on myös jotain tosi kiinnostavaa!

Paha tahto on siinä mielessä tyypillinen Fossumin kirja, että se on aika epätyypillinen dekkari. Fossumin kirjoissa itse rikos tai sen selvittäminen ei useinkaan ole pääosassa, vaan monesti kirjailija keskittyy kuvaamaan rikosta tekijän näkökulmasta. Vaikka Paha tahtokin kuuluu Konrad Sejer -dekkareiden sarjaan, Sejer on ihan sivuosassa tässä kirjassa. Useinhan dekkarikirjailija kuljettaa juonta ratkaisijan näkökulmasta (Esimerkiksi Mankellilla Wallander on poliisi, Camilla Läckbergillä ja Liza Marklundilla Erica Falck ja Annika Bengtson toimittajia ja Patricia Cornwellilla Scarpetta kuolinsyyntutkija), mutta Fossum rikkoo tämän perinteen siitä huolimatta, että hänenkin päähenkilönsä Sejer on poliisi. 

Paha tahto

(Kuva lainattu Adlibriksen sivuilta)

Paha tahto kertoo kolmesta ystävästä, joista yksi joutuu onnettomuuteen ja kuolee. Konrad Sejer parinsa Jacob Skarren kanssa ryhtyy tutkimaan onnettomuutta ja he epäilevät alusta asti, että siihen liittyy jotain hämärää. Kun myöhemmin löytyy toinen ruumis, johon kolmikolla on yhteys, epäilykset vain syvenevät. Fossumin kirjoissa jännite ei yleensä muodostu siitä, kuka rikoksen teki ja miksi. Lukija tietää usein ensimmäisiltä sivuilta lähtien, kuka on tappanut kenet. Tässäkin kirjassa Fossum kuvaa kahden päähenkilön ajatuksia, moraalia ja tunteita ja psykologinen näkökulma toimii. Fossumin henkilöt ovat harvoin läpeensä pahoja, vaan heillä on usein selvä syy siihen, miksi hankalaan tilanteeseen on ajauduttu. Henkilöistä ei ole helppo pitää, eikä se ole tarkoituskaan. Paha tahto käsittelee samoja teemoja kuin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, syyllisyydentunto on avainsana kuvaamaan tätä dekkaria. 

Luin kirjan suht nopeasti, parissasadassa sivussa ei kauaa kestänyt. Pidinkö kirjasta? En oikeastaan, Fossumin kirjoista on aika hankala pitää, mutta kirjoitustapa on dekkaristille sen verran poikkeava, että näitä tulee sen takia luettua. Aiheet ovat usein aika ahdistavia ja jäävät mieleen pyörimään, joten Fossumin kirjojen välissä on pakko pitää pidempi tauko. Suosittelen kaikille psykologisten dekkarien ystäville, mutta ihan perinteisten dekkarien ystävät joutunevat pettymään.

Karin Fossum: Paha tahto (Den onde viljen, 2008)

Johnny Kniga 2009, 222 sivua

Suomentaja: Tarja Teva

kulttuuri kirjat