Kuvassa Lolita lapsuudenkodin huoneeni kirjahyllyssä. Tätä nidettä en tosin ole koskaan lukenut. Oma Lolitani on kioskikirjallisuudelta näyttävä pieni pokkari ja tällä hetkellä jossakin muuttolaatikossa.

”Non semper erit aestas”, kesä ei jatku ikuisesti, kirjoitin kirjapäiväkirjaani kun luin Lolitan ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana. Kirja jäi pitkäksi aikaa soimaan päähän ja todennäköisesti tuskastutin kavereitani jauhamalla siitä. Tykkään puhua kirjoista itse, mutten jaksa kuunnella oikein kenenkään muun kuin isäni keskustelevan niistä. Who cares mitä joku sunnuntailueskelija jostain kirjasta kelailee. Siksi en ole koskaan liittynyt mihinkään lukupiiriinkään. Sykkeeni kohoaisi ja alkaisin ehkä änkyttää, koska olisin oikeammassa kuin muut. Palasin Lolitan pariin 23-vuotiaana ja totesin sen olevan kenties inhottavin lukemani kirja. Kysyin itseltäni, mitä mahdoin teininä tuon haikean lentävän lauseen kirjoittaessani ajatella.

Mietin kirjablogin perustamista jo vuosia sitten siksi, että oli mukamas niin paljon sanottavaa tästä kirjasta. Nyt ei tule mieleen, mitä se oli. Nabokov on parhaita. Kuulemma synesteetikko ja sen huomaa lukemalla.

Kuvassa Pori-kirja ja sukka, jota juuri neulon.

Hieno kieli kiipii selkäpiissä ja sykäyttelee adrenaliinia suoniin. Sellaista syntyy varmaankin ennen kaikkea silloin, kun kirjoittajalla on aivojen lisäksi sydän mukana työssä. Pori-kirja on kaikin tavoin mahtava teos. Se sivistää lukijaa vaivattomasti ja riemukkaasti. Kohderyhmää ei toivottavasti rajaa milliäkään se, että teos kertoo Porista. Itse olen käynyt Porissa kerran ja muistan sieltä jonkun kirkon, jonka portin päällä luki ”Jeesus tulee ja auttaa” tai jotakin vastaavaa. Muistikuva on kesältä 2007 ja luultavasti väärä.