Pinnallisimmat ajatukseni käännöksen merkityksestä

Kuvassa ennakkoperintönnöksi ottamani Sieppari ruispellossa pskaisella keittokomeroni matolla.

Olin lukiossa vakosamettihousuissa ja minihameissa kävelevä klisee ja Sieppari ruispellossa oli yksi lempikirjoistani. Pakkomielteistä suhtautumistani ruokki se, että Arto Schroderus laati teokseen uuden käännöksen joskus 2000-luvun ensivuosikymmenellä. Temppu tuntui loukkaavalta, koska Pentti Saarikosken käännös on juuri sitä mitä Holdenkin: syljeskelee turhautuneisuuttaan, potkii katuun jäätynyttä lumikökkärettä niin että satuttaa lievästi varpaansa. Eli teini. Hesari ylisti Schroderuksen käännöstä tarkkuudesta ja pyrki purkamaan Saarikoski-myyttiä liiallisten taiteellisten vapauksien takia. Turhaa nipottamista päivälehdeltä sanon minä. ”Horwitz nosti kytkintä ja painui helvettiin.”

Käännös muuttaa Holdenia. En ehkä ymmärrä englantia riittävän hyvin voidakseni analysoida seuraavasti, mutta alkuperäiskielellä ja käännöksissä vaikutelma päähenkilöstä on aina erilainen:

Pentti Saarikosken käännös: Holden on vihainen tyyppi ja hänen rintalastansa takana jokin painaa ulospäin.
J.D. Salingerin englanninkielinen teksti: Holden polttaa päreensä.
Arto Schroderuksen käännös: Holden maleksii vain.

Sieppari on vieläkin lempikirjojani, koska se on valtavan hyvä. Älkää luulko olevanne sen yläpuolella vaan lukekaa se ja uskokaa sitä.