Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo

”Kirjat ovat peilejä: niistä näkee vain sen, mitä katsojassa on jo itsessään.”

 

 

Jes, vihdoinkin teos, josta tykkäsin oikein kunnolla! Oikeastaan järkytti huomata, kun selasin viimeksi luettujen kirjojen listaani, että siellä ei ole ollut tämän vuoden puolella yhtäkään kirjaa, josta olisin innostunut… Mutta tämä oli IHANA!

 

Tuulen varjossa on upeasti kiedottu yhteen romantiikkaa, jännitystä ja filosofiaakin. En ole pitkään aikaa lukenut dekkaria/jännäriä/trilleriä, yläasteaikojen suosikkikirjallisuuttani, ja olipa se virkistävää! Vielä kun tähän kaikkeen lisätään vielä kirjat ja kirjallisuus sekä historiallinen Barcelona, niin ei kai mikään voikaan mennä pieleen?

 

Pidin oikeastaan todella paljon tässä teoksessa olevasta filosofisesta pohdinnasta ja elämänviisauksista: asioista, jotka esimerkiksi Coelhon kirjoissa, niissä vähissä joita olen lukenut, minua ärsyttävät. Coelhon filosofointi tuntuu jotenkin liian populistiselta, mutta Ruiz Zafónin pohdinnat taas ovat hienoja ja oivaltavia.

 

Tuulen varjossa oli virkistävää myös se, että siinä olivat tärkeänä teemana isäsuhteet, eivät äitisuhteet, niin kuin monissa muissa teoksissa.

 

” – Hyvä isä? – Niin. Sellainen kuin oma isäsi on. Mies jolla on pää, sydän ja sielu paikallaan. Mies joka kykenee kuuntelemaan, opastamaan ja kunnioittamaan pientä ihmisolentoa sen sijaan että tukahduttaa hänet omilla virheillään. Sellainen jota poika ei rakasta vain siksi, että tämä on hänen isänsä, vaan ihailee tämän itsensä vuoksi. Sellainen jota hän haluaa muistuttaa.”

 

Oletteko lukeneet Tuulen varjoa, mitä olette pitäneet siitä?