Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus

Jes, tämä oli hyvä Adichie, juuri niin kuin Puolikas keltaista aurinkoakin! Ei kuitenkaan ehkä niin hyvä, mutta melkein. Purppuranpunaisessa hibiskuksessa kerrottiin Kambilin kasvutarina voimakkaan ja väkivaltaisen, mutta myös rakastavan (?) isän varjossa.

Välillä, kun isän alati kasvavasta väkivaltaisuudesta ja raakuudesta kerrottiin, minua alkoi jopa oksettaa. Millainen isä voi käskeä lapsensa kylpyammeeseen seisomaan ja kaataa kiehuvan kuumaa vettä tämän jaloille niin, että iho melkein kuoriutuu? Kaikesta tästä huolimatta Kambili vaikutti oikeasti rakastavansa isäänsä, ei vain pelkäävän häntä. Lapset ovat usein uskomattoman lojaaleja vanhemmilleen, vaikka heitä kohdeltaisiin kuinka kaltoin tahansa. Miksi?

Adichien kirjoitustyyli on mielestäni aika mielenkiintoinen ja erilainenkin. Hän kuvailee asioita hyvin tarkasti, kauniisti ja raa’asti. Hän ei kuitenkaan useinkaan arvota tai arvostele mitään: esimerkiksi isän väkivaltaisuudesta kerrottiin melko arkipäiväisesti, tuomitsematta tai arvostelematta sitä.

Seuraavaksihan minun piti lukea Don Quijote, mutta se ei ollutkaan nyt kirjastossa saatavilla. Luen siis ensin Umberto Econ Ruusun nimen, vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta raskaalta!

Kuva Otava