Joel Haahtelan Lumipäiväkirja – 1

Koitin kirjoittaa tätä juttua ensin puhelimellani, mutta ei onnistunut. Onko joku muuten onnistunut kirjoittelemaan tänne jotain kännykällään?

 

No, sitten siihen oikeaan asiaan. Olen siis lukenut kaiken tämän paluuhässäkän lomassa Joel Haahtelan teosta Lumipäiväkirja muutaman päivän ajan, ja kohta se on jo loppu! Kirjassa onkin vain 190 sivua, yleensä tykkään vähän pidemmistä teoksista. Mutta tämä on todella hyvä! En edelleenkään halua paljastaa juonesta juuri mitään, mutta tarinan aihe on kyllä mielenkiintoinen.

 

Kirjan kertoja, päähenkilö jonka nimeä ei ole paljastettu, vaikuttaa sympaattiselta keski-ikäiseltä mieheltä. Jotenkin kiltiltä. Eikä se, että hän on oikeustieteen proffana Helsingin yliopistossa vähennä ollenkaan hänen viehätysvoimaansa – yliopistomaailma ja yliopistossa uraa tekevät ihmiset ovat mielestäni kiehtovia. Hassua, mutta petyn, jos kertoja nimi jossain vaiheessa paljastuu!

 

Tarina rönsyilee paljon, mutta tällä kertaa se ei minua häiritse. Teoksen ”varsinaiset tapahtumat” eivät kuitenkaan jää unholaan, liiallisen rönsyilyn alle. Nämä rönsyt ovat pääosin kertojan muistoja, ja tuovat syvyyttä kertojan persoonaan.

 

 

Lumesta tässä teoksessa kerrotaan paljon. Sitä sataa, se kinostuu ja joskus jopa selvitetään lumihiutaleen anatomiaa. Onhan teoksen nimikin Lumipäiväkirja – en toisaalta ole vielä keksinyt, onko lumella tässä tarinassa jokin suurempi rooli.

 

Tällaisia ajatuksia minulla on herännyt tätä kirjaa lukiessa. Entä teillä?

 

Kuva weheartit