Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi
Kiirettä on pitänyt, ja nyt minulla on vihdoin aikaa kirjoittaa peräti kolmesta teoksesta samaan aikaan! Luin Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen yhdessä päivässä, yhdeltä istumalta junamatkalla mummolaan. Se todellakin imaisi minut mukaansa, ja sen jälkeen en hetkeen muistanut, että peikkoja ei oikeasti olekaan olemassa (vai onko…?).
Teoksen rakenne ja kerronta ovat tavallisuudesta poikkeavia, ja minua häiritsi koko junamatkan ja mummolassa vietetyn viikon ajan se, ovatko lainaukset tietokirjoista ja romaaneista todellisia, vaiko kirjailijan itsensä sepittämiä. Kun vihdoin pääsin kotona tutkimaan asiaa, tulin siihen tulokseen, että osa on faktaa ja osa fiktiota. Mielestäni aivan mahtava idea!
Tiesin teoksesta etukäteen vain sen, että se on voittanut Finlandia-palkinnon ja on fantasia-/sci-fi-teos, joista en välitä yhtään, Harry Pottereita lukuun ottamatta. Teos yllätti minut kyllä todella positiivisesti, ja rohkaisenkin kaikkia kyseistä kirjallisuuden lajia karttavia tarttumaan tähän kirjaan!
”Kun peikko sytyttää liekin, näen ettei se käsittele kapinetta ensimmäistä kertaa. Auringonsäteet alkavat valua aukiolle kuin lämmin neste. Peikkojen silmäterät ovat niin kapeina että ne ovat melkein olemattomat, ja hiidet kääntyvät ja katoavat onkalon nieluun. Suuri uros heilauttaa kiväärinsä piippua pienen pienellä taloudellisella eleellä, ja minä ymmärrän. Pessi on tullut viereeni, sen häntä tärisee ja vavahtelee ja se katsoo ylös minuun, odottaen. Jossakin kaukana kukkuu käki. Tartun hänen käteensä ja astun sisään.”