Nikolai Gogolin Kuolleet sielut

”Mitä outoa, viettelevää, eteenpäin kiidättävää sisältyykään tuohon ihmeelliseen sanaan – valtatie! Ja miten ihmeellinen se on itsekin, tuo tie! Kirkas päivä, syksyn lehdet, kolea ilma… Tiiviimmin vain matkaviitta ympärillesi, hattu syvemmälle korville , tiukemmin ja mukavammin vaunujen nurkkaan! Vielä viimeisen kerran kylmänväreet hypähtelevät iholla vaihtuen sitten miellyttäväksi lämmöksi.”

 

 

Tein siis kahden viikon lomamatkan Italiaan (vihdoin!), ja matkalukemiseksi valitsin Gogolin Kuolleet sielut ihan vain siksi, että se oli tarpeeksi kevyt ja löytyi kirjahyllystäni. No, luin siitä matkalla noin 50 sivua… Oli parempaakin tekemistä, ymmärrätte varmaan!

 

Kuolleet sielut oli mukava, helposti luettava romaani, paras tähän mennessä lukemistani venäläisistä. Gogol kuvaa todella elävästi ja todentuntuisesti (tai toisaalta, mistä minä voin sen tietää?) 1800-luvun alun venäläistä maaseutua ja sen ihmisiä. Etenkin lukuisten henkilöhahmojen ja heidän luonteidensa kuvailu oli ihan mahtavaa! Teoksessa myös kritisoitiin Venäjää ja sen kansaa välillä aika rankallakin kädellä, ja olisikin hauskaa tietää, mitä mieltä Gogolista oltiin teoksen ilmestyessä! (Tai entä jos teos ilmeistyisi nyt, kuinkahan monen vuoden vankeustuomion Gogol saisi…?)

 

Gogol suunnitteli teokselle kahta jatko-osaa, minkä myös teosta lukiessa selvästi huomasi. Kirjailija kuitenkin poltti toisen osan ennen kuolemaansa, eikä mitään ehditty julkaista ennen hänen kuolemaansa… Harmi, olisin mielelläni lukenut lisää!