”Mä luulin, että se oli ’Jos joku sieppaa toisen'”, minä sanoin. ”Oli miten oli, mä kuvittelen mielessäni, että sellaisella isolla ruispellolla on paljon pikkulapsia leikkimässä jotain. Tuhansia pikkulapsia, eikä paikalla ole ketään – siis ketään isoa – paitsi mä. Ja mä seison jonkun hirveän kalliojyrkänteen reunalla. Mun tehtävä on sellanen että mun täytyy siepata kaikki, jos ne meinaa pudota jyrkänteeltä – siis jos ne juoksee eikä katso minne ne menee, mun täytyy ilmestyä jostain ja siepata ne. Sitä mä tekisin päivät pitkät. Mä olisin vaan sellanen sieppari ruispellossa. Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä mä oikeasti haluisin olla. Mä tiedän että se on hullua.”

Sieppari ruispellossa on mielestäni jälleen kerran sellainen klassikko, jonka klassikkoasemaa en ihan ymmärrä. Se oli hieman tökerösti ja mielikuvituksettomasti kirjoitettu, esimerkiksi samoja sanoja ja sanontoja toistetaan jatkuvasti (ja kuinka falskia se taas onkaan…). Toisaalta teos on kirjoitettu 60 vuotta sitten, jolloin ajankuva oli eri, ja Holdenin Caulfieldin tekoset ja ajatukset varmasti radikaalimpia kuin nykyään.

Toisaalta voi olla, että olen jo liian vanha vaikuttumaan tästä teoksesta. Voisin kuvitella, että vielä tänäkin päivänä teinit saattaisivat pohtia samanlaisia asioita ja samaistua Holdeniin, joka tuntee itsensä väärinymmärretyksi eikä löydä elämälleen päämäärää.

Luin muuten Arto Schroderuksen uudemman suomennoksen, enkä sitä Pentti Saarikosken vanhaa. Voi olla, että olisin pitänyt enemmän vanhemmasta suomennoksesta sen perusteella, mitä tekstikatkelmia ja suomennosten vertailuja olen netistä lukenut. Saarikosken suomennos on slangimaisempaa, sellaista kuin käsitykseni mukaan Salingerillakin, mutta joidenkin mielestä se on teennäistä. Schroderuksen suomennoksessa minua häiritsi se, että puhekieltä ja kirjakieltä sekoitettiin: se vasta teennäiseltä kuulostaakin!

Mitä mieltä te olette tästä teoksesta?