Veijo Meren Manillaköysi
Mielestäni ihminen on erilainen sodassa kuin rauhan aikaan. Uskon, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, ja miten muuten sodan kamalat teot voidaan selittää kuin sillä, että sodassa ei olla omia itsejään? Toiset taas ovat sitä mieltä, että vasta sodassa ihmisen todellinen olemus paljastuu kaikkine raakuuksineen.
Minua on aina jotenkin kiehtonut sodasta kertova kirjallisuus, vaikka en todellakaan ihannoi sotia ja armeijaa, päinvastoin. En myöskään nauti sota- ja toimintaelokuvista. Ehkä tämä ristiriita johtuu eri taidemuotojen eroista: elokuvissa sota tuntuu tulevan päälle hurjalla vauhdilla ja kaikki on niin raakaa. Kirjoja voi taas lukea haluamallaan tahdilla ja prosessoida sotaa omaan tahtiinsa, siedettävään tahtiin. Myös mielikuvitukselleen voi antaa paljon sijaa: ei ole pakko kuvitella kaikkea niin verisesti.
Luin Veijo Meren Manillaköyden jo melkein kaksi viikkoa sitten, mutta en ole millään ehtinyt kirjoittaa siitä. Manillaköyttä on kehuttu todella paljon, mutta tämänkään teoksen kohdalla en ymmärrä kaikkea sitä hehkutusta. Mielestäni Manillaköysi oli melko tylsä, loppui liian nopeasti ja jäi kesken.
Nyt olen lukenut jo kahden viikon ajan täysin erilaista teosta, romanttista Anna Kareninaa. Olen pitänyt siitä erittäin paljon, ja se on yllättänyt minut täysin! Olen aina pitänyt venäläistä kirjallisuutta raskaana lukea ja liian monimutkaisen ymmärtää, mutta Anna Karenina onkin todella sujuvasti kirjoitettu ja myös helppotajuinen. Tämän teoksen suhteen riittää kyllä vielä työtä pitkän aikaa: siinä on 999 sivua, joista olen lukenut vasta reilut 200…
