”Empiikö lapsuus muuttumista, muodonmuutosta, eläytymisensä, uniensa, katseensa menettämistä? Kuka nuori voisi levittää siipensä ja lentää, onnellisena ja kysymyksiä vailla, lähteä yksiselitteisesti liikkeelle, välittömästi ja mutkattomasti? Miten monet tummat varjot vielä kumartuvatkaan lasten ylle, jotta he näkisivät, miten raskaita he ovat, miten yksinäisiä, miten he ponnistelevat ylös portaitaan niin kuin elämä riippuisi siitä, saavuttavatko he ylimmän kerroksen, sen, jossa on upein näköala, vapaimmat pilvet, rajattomin meri?”

 

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi oli kirjastossani lainattuna, joten seuraavaksi luinkin Bo Carpelanin Lapsuuden. Ja voi, miten ihana se oli! Lähtökohdat sen mahtavuudelle olivat hyvät; sijoittuvathan sen tapahtumat historialliseen Helsinkiin. Mutta sen kieli, päähenkilö Davi ja nekin kohdat, joita en ihan ymmärtänyt, tekivät siitä yhden parhaista lukemistani teoksista.

Teoksessa ei oikeastaan tapahtunut valtavasti asioita, mutta Carpelan kuvasi erittäin osuvasti (tai mistä minä tyttönä tiedän…) pienen pojan kasvamista ja siihen liittyviä tunteita, ajatuksia, tunnelmia. Synkkäkin se oli, niin paljon kuolemaa tuntui Davin lapsuuteen liittyvän, ja taisi se lapsuus loppua, kun sota alkoi. Tästäkin huolimatta teoksesta jotenkin kuitenkin välittyi ilo, positiivisuus ja teoksessakin monesti mainittu valo.

Bo Carpelania on ehdottomasti luettava enemmän, ehkä seuraavaksi ruotsiksi!