Lukaisin Miniän eilen bussimatkalla mennessäni juhlistamaan suvun äitejä. Tuomas Kyrö on mielestäni erittäin hauska Nelosen Hyvissä ja huonoissa uutisissa, ja luulen, että pitäisin todella paljon myös Mielensäpahoittajista. Aloin lukea Miniää siis suurella innolla ja täytyy sanoa, että aluksi petyin. Olihan se ihan hauska, mutta olin odottanut jotain paljon enemmän…

Sitten tajusin, että ehkä Kyrö ei halunnutkaan Miniästä ratkiriemuksta huumoriromaania, vaan romaanin, jolla on syvällisempikin sanoma. Vaikka appiukko, mielensäpahoittaja, vaikuttaa päällisin puolin ärsyttävältä jäärältä, joka haluaa vain hankaloittaa muiden elämää, hän tekee kuitenkin kaiken toisten puolesta. Ei halua olla vaivaksi, on aina apuna. Ihmiset usein näkevät läheisissäänkin kaiken ärsyttävän, mitä heissä on, mutta ovat sokeita läheistensä hyville ominaisuuksille. Minä esimerkiksi jaksoin nalkuttaa poikaystävälleni vuosia, että hän ei tunnusta rakkauttaan minuun tarpeeksi usein, mutta en huomannut kaikkia niitä rakkauden tekoja, joita hän teki: esimerkiksi korjasi pyöräni pyytämättä ja koukkasi kaupan kautta namiostoksilla kun minulla oli paha mieli. Kun tajusin tämän, tunsin itseni niin tyhmäksi!

Seuraavaksi vuorossa onkin sitten Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogian ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit. Olen alkanut lukea Tarua sormusten herrasta monesti, mutta aina jumiutunut johonkin kohtaan Sormuksen ritareita. Nyt minulla onkin uusi lähestymistapa, josta olen tainnut mainita jo aiemmin: luen trilogian osat erikseen, omina kirjoinaan, joten en välttämättä kyllästy tällä kertaa!