Riikka Pulkkisen Totta

” Aina on joitakuita, jotka ovat nuoria ja uskottelevat itselleen, ettei se ole tapahtunut kenellekään koskaan ennen niin kuin heille. Ja se uskovat, että heidän elämänsä, juuri heidän ilonsa ja surunsa ovat poikkeuslaatuisia. Että juuri heidän rakkautensa on voimakkaampaa kuin muiden. He uskovat, että heidän osansa ei ole koskaan tuntea päivien painoa. Ja ehkä niin onkin. Nuorilla on koko maailma ja he tuhlaavat sen surutta, koska ovat malttamattomia saamaan toisia maailmoja, aina uusia.”

Minä pelkään kuolemaa. Olen pelännyt kuolemaa teinistä saakka, siitä saakka kun istuin autossa ja radiossa puhuttiin jostakin, en enää muista mistä. Puhuja sanoi, että ajatelkaa, kun kuolemme, joudumme ikuisiksi ajoiksi tyhjyyteen, sinne missä ei ole mitään, vain pimeää. Ja siellä olemme ikuisesti ikuisesti ikuisesti, niin kauan, että emme voi edes käsittää sitä.

Välillä unohdan kuolemanpelkoni, välillä ajattelen sitä päivittäin niin, että rinnasta puristaa ja tunnen sekoavani. Silloin ajattelen, että minun pitää puhua asiasta jonkun kanssa, psykologin, papin, kenen vaan, mutta kun se menee ohi, niin nämä ajatukset unohtuvat. Viime kevät oli aikaa, jolloin ajattelin kuolemaa paljon, ja pelkäsin, että opiskelijavaihtoni menee pilalle sen kaiken ahdistuksen takia. Mutta sitten jotakin tapahtui, kai kesän aikana, ja nyt ahdistus on ollut poissa jo vuoden! Tämä on ehkä pisin aika, jolloin olen ollut pelkäämättä.

Ajattelen kyllä asiaa toisinaan, kuten tällaisia kuolemaa käsitteleviä kirjoja lukiessa, mutta se ei enää ahdista minua. Ajattelen, että kuolemaani on toivottavasti vielä vuosikymmeniä, vielä 60 vuotta, ja tänä aikana ehdin varmasti sopeutua ajatukseen siitä, että on kuoltava. Ehkä silloin hyvin vanhana sitä jopa odottaa. Toivon vaan, että osaan silloin katsoa elämääni taaksepäin tyytyväisenä, onnellisena ja valmiina kuolemaan. Minulla on vielä koko maailma, toivottavasti en tuhlaa sitä surutta.