Lentokone putoaa. 191 kuolonuhria. Yksi 12-vuotias poika jää henkiin. Tuo poika on Edward. Muisto onnettomuudesta ja median sekä omaisten huomion paino vaivaavat tätä kovasti. Yhdessä naapurintytön, terapeuttinsa ja tätinsä ja setänsä kanssa hän yrittää selvitä lentoturman jälkimainingeissa.

Viime vuonna Ann Napolitanon Kaunokaisia oli yksi viiden tähden kirjoistani ja parhaista lukukokemuksistani 2024. Odotukset olivat siis kohtuullisen korkealla. Ja melkein ne täyttyivätkin, muutamaa yksittäistä asiaa lukuun ottamatta.

Aivan kirjan alussa ollaan tietenkin lentokentällä ja noustaan koneeseen, jonka lukijoina tiedämme tippuvan ja kaikkien matkustajien kuolevan yhtä lukuun ottamatta. Kun heti ensimmäisen luvun jälkeen Edward heräsi sairaalasta, mietin, että tässäkö se oli. Ei, vaan kirjan luvuissa edetään kahdessa aikatasossa, sekä lentokoneessa että onnettomuuden jälkeisessä ajassa. Lentokonekuvauksia kerrotaan monen useamman henkilön näkökulmasta, mikä on nerokasta ja tekee tarinasta koskettavamman. Eri uhreihin syventymiseen olisi voinut käyttää enemmänkin sivuja, kirja olisi puolestani saanut olla pidempikin. Loppu tuli liian nopeasti. Onko se sitten hyvä vai huono merkki?

Toinen miinus tässä kirjassa oli se, ettei se uponnut minuun tai saanut herkistymään. Totta kai se kosketti, mutta en esimerkiksi itkenyt, kuten Kaunokaisia luettaessa. Tämä olisi ollut odotettavaa aiheiden tapahtumien perusteella. Kääntäjä oli vaihtunut, ja jotenkin kirjoitustyyli ei tavoittanut sitä samaa herkkyyttä ja syvyyttä, jota kaipasin. Myös tietysti hieman lyhyeksi jäänyt kirja saattoi vaikuttaa tähän.

Onnettomuuden jälkimaininkeja, median silmätikuksi joutumista ja ainoana henkiinjääneenä selviytymistä kuvataan kirjassa kuitenkin hyvin perusteellisella ja yllättävänkin rankalla tavalla. Miltä perheen menettäminen tuntuu, miltä tuntuu kun oma nimi on kaikkien huulilla ja miten elämässä kuuluisi päästä jossain vaiheessa eteenpäin? On kauheaa, miten kaikkien muiden uhrien omaiset takertuvat niinkin nuoreen ihmiseen – haluavat koskettaa, kysyvät kysymyksiä siskoistaan, lapsistaan, parhaista kavereistaan. Välillä teki mieli huutaa kirjan sisällä oleville henkilöille, että ”Jättäkää se lapsiparka rauhaan!” Lukijana pääsee myös Edwardin pään sisälle kokemaan kaikki voimakkaat ja hämmentävät tunteet.

Tukenaan Edwardilla on Shay, tyttö naapurista. Hänkin on aivan ihana hahmo ja olisin mielelläni olisin kuullut hänestä lisää. Luonteeltaan Shay on kipakka ja suora, hän on ehdottomasti lempparini. Ystävyyssuhde ja sen kehittyminen ei ole mutkatonta, mutta Shayn pysyminen Edwardin rinnalla läpi nuoruuden on ihailtavaa. Kaikki tarvitsisivat Shayn kaltaisen ystävän.

Aivan eivät siis odotukseni täyttyneet, mutta ei Rakas Edward missään nimessä kylmäksi jättänyt. Se on realistinen kuvaus onnettomuudesta selviämisestä ja edelleenkin koskettava, vaikka sen eteen olisi voinut tehdä enemmän. Pidin.

juuliska