Kirjakierrosta Helsingissä ja pieni puolustuspuhe paperikirjoille

Vietin viikonlopun Helsingissä ja jo heti matkan alkaessa tiesin vierailevani keskustakirjasto Oodissa ja Akateemisessa kirjakaupassa. Minun täytyy nimittäin myöntää, että olen sen verran sivistymätön, etten ole Oodissa koskaan käynyt, vaikka se on jo vuonna 2018 avattu yleisölle. Apua!

Oodi on siis Helsingin keskustassa eduskuntaa vastapäätä sijaitseva kaupunginkirjasto, josta voi lainata ihan perinteisesti kirjoja, mutta myös kaikkea muuta sieltä löytyy, kuten pelihuonetta, työtiloja, vinyylileikkuria ja ompelukoneita. Otin myös kuvan 3D-tulostimesta, jollaista en ole koskaan aikaisemmin nähnyt.

Hieno kirjasto. Ulkopuolella arkkitehtuuri salpaa hengen, vaikken alan asiantuntija olekaan. Sisätilat ovat raikkaat ja modernit, lukupaikat ja työskentelytilat vaikuttivat erinomaisilta. Kirjavalikoima oli laaja, tosin vähän sekavan oloinen, kirjojen selkämykset olivat tarrojen peitossa. Valkoinen ympäristö, rinnankorkuiset kirjahyllyt ja hälisevät ihmiset eivät kuitenkaan luoneet sitä rauhallista ja kotoista tuntua, mikä on mielestäni kirjastoissa parasta. Mukava visiitti silti.

Akateeminen kirjakauppa on kirjakauppa Pohjoisesplanadilla Helsingin keskustassa. Siellä on iso valikoima ja kauppa kahdessa tasossa. Tämän tunnelmasta pidän jo enemmän, ainoa vain etten löytänyt mitään. Kirjat ovat aika kalliita, eikä alelaareissa ollut juurikaan kirjoja. Ruotsin- ja englanninkielistä kirjallisuutta on suomalaiselle kirjakaupalle mielestäni kohtuupaljon. Haluni lukea englanniksi kasvoi siis entisestään, mutta mutta. Katsotaan.

Helsingin kirjakierrokseni ainoa löytö oli Suomalaisesta lahjakortin lopuilla puoleen hintaan ostettu Dolly Partonin ja James Pattersonin yhteisromaani Juokse, Rose, juokse. Toivottavasti saan vinkata tämän myöhemmin.

Ei tämä kuitenkaan vielä tähän loppunut, koska Piihovin huoltoasemalla Salossa on Abc:n yhteydessä pieni Kirjapuoti, jossa piipahdan jos on aikaa. Siellä kävin ja intouduin keskusteluun pitäjän kanssa. Kysyin, millaista on pyörittää kirjakauppaa huoltoaseman yhteydessä. Vastaus oli odotettavissa: kesällä on vilkasta, talvella hilajisempaa. Keskustelu ajautui paperikirjojen kysynnän hiipumiseen. Mietin sitä pitkään vielä lähdön jälkeenkin. Miksi paperikirjoja ei arvosteta niin kuin ennen?

Ihmisillä on ääni- ja digikirjat, jotka ovat varmasti kätevä tapa pitää useita kirjoja samanaikaisesti mukana tai pelastaa kirjoista pitävän hektinen arki kuuntelemalla jonkun muun lukemista. Mutta silti. Itse olen vakiintunut paperkirjojen kannattaja, se kirjan tuoksu ja paino. Kun saa lukea itse omassa päässään eikä kenenkään muun ääni luo mielikuvia. Itseltäni menisi puolet tarinasta ohi äänikirjaa kuunnellessa, eivätkä e-kirjat ole todellakaan juttuni. Ruutuja toljotetaan jo muutenkin tarpeeksi ja fyysinen kirja miellyttää enemmän silmää. Ymmärrän, jos joku kertoo paperiteollisuuden ja puunkaadon ympäristövaikutuksista, mutta kirjastoissa sama kirja kiertää kymmenillä lukijoilla. Kirjastoissa on laajat valikoimat, ja uudet kirjat tulevat samaan aikaan kuin kirjakauppoihinkin. Tässä siis pieni puolustuspuheeni paperikirjoille (ja vähän kirjastoillekin🤭).

juuliska

Kulttuuri Kirjat Matkat Ajattelin tänään

Kirjavinkki: Johanna Auranheimo, Ysit

”Tää oli nyt tässä”, Meri sanoo, kun seistään koulun pihalla pienessä ringissä.

Mua itkettää, koska tiedän, että se puhuu totta. Itkettää, koska tästä kaikki alkaa.

Mun kokonainen, todellinen elämä.

Eve aloittaa ysiluokan sekavissa tunnelmissa: hän haluaisi muuttua, mutta toisaalta hän haluaisi, että kaikki oppisivat tuntemaan hänet sellaisena kuin hän on. Hänen ihmissuhteensa tuntuvat sekavilta, eikä ekaa suudelmaa ole vielä saatu. Miten 15-vuotiaan kympin tytön kuuluisi selvitä viimeisestä peruskouluvuodesta?

Olen yleisesti ottaen melko skeptinen suomalaisten nuortenkirjojen suhteen ja luen niitä melko harvoin. On oikeastaan vain pari nuortenkirjailijaa, joita suosittelisin. Johanna Auranheimon Ysit yllätti minut kuitenkin positiivisesti. Pidin Evestä hahmona, hän oli sopivan herkkä, sopivan raju ja kirjoitustyylistä. Nuoruuskuvaus oli todentuntuinen, tarkkanäköinen ja se vain jotenkin kolahti. Välillä halusin itkeä, välillä nauraa. Niin kuin 15-vuotias.

Voi sitä aikaa, kun kaikki pienimmätkin asiat tuntuvat suurilta. Mutta sitähän se kasvaminen on. Me ihmiset olemme sitä. Niitä pieniä asioita, joista muodostuu suuri kokonaisuus.

Näihin mietteisiin,

juuliska

Kulttuuri Kirjat