Oma suunta. Polku. Etappi. Epäilys. Varmuus. Energia. Sen saaminen ja antaminen. Sen vieminen. Hengityksen keveys. Sielun täyttyminen elämällä. Oikea. Sinulle oikea. Kuka päättää? Kuka uskoo? Kenen haluat uskovan? Täyttymys. Kompassi. Sisäinen suunta. Jakaminen. Avaaminen. Alttiiksi asettaminen. Onnistuminen eri suuruisten epäonnistumisien kautta. Usko. Arvottaminen. Suorittaminen ja tuottaminen. Syvä hengitys, mikä kulkee läpi selän ja täyttää kylkiluiden välisetkin kohdat. Paine. Kenen? Oma totuus. Kenelle jos ei itselle? Oma suunta. 

Olen tänä vuonna ottanut entistä enemmän aikaa itselleni ja tehnyt päätöksiä sillä perusteella haluanko todella tehdä jotain, paljonko saan siitä energiaa ja kuinka onnelliseksi se minut tekee. Olen tällä hetkellä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin ja mietin jatkuvasti kuinka voisin rahallisesti jatkaa toteuttaen juuri tätä arkea mitä tällä hetkellä elän. Silti tasaisin väliajoin mieleeni hiipii epäilys siitä olenko oikeutettu “näin helppoon” elämään. Nämä epäilyksen äänet nousevat pintaan hetkinä, joina koen etten ole saanut päivän aikana tarpeeksi aikaan. Hetkinä, joina kohtaan jonkun joka joutuu ahkeroimaan monta tuntia päivässä töiden parissa, mistä ei nauti eikä siltikään tienaa tarpeeksi. Ja hetkinä, joina joku kysyy mitä teen työkseni ja ääni pääni sisällä huutaa että mene oikeisiin töihin ja tee turhaa taidettasi vapaa-ajalla.

Olen viettänyt tämän syksyn vieden omia taiteellisia projekteja eteenpäin tuntien monessa kohtaa itseni huijariksi asettaen itselleni päättömiä vaatimuksia siitä mitä pitää saada viikon aikana tehtyä ja tuntien huonoa omaatuntoa jos en pääse tavoitteeseeni. Takaraivossani sykkii ajatus siitä kuinka en voi tietää milloin seuraavan kerran pystyn ottamaan itselleni aikaa ja sen ajamana yritänkin tehdä kaiken sen mitä olen vuosia halunnut tehdä kolmessa kuukaudessa. Samaan aikaan tiedostan työskenteleväni tällä hetkellä täysin samojen asioiden äärellä kuin työskentelisin pidemmän apurahan turvin, joten miksi asetan itselleni niin suuria paineita ja vaatimuksia? Miksi kysymykset kuten: Millaisia projekteja edistät ja miten? Millaisen muodon ne saa, missä ja milloin? ahdistaa sen sijaan että niihin vastaisi mielellään ja näkisi kysyjät ihmisinä, joita vain kiinnostaa tekemäsi työ? Mitä eroa sillä on mistä rahoitus omalle työskentelylle tulee? Kuinka isoa arvoa antaa jollekin apurahasäätiössä päätöksiä tekevälle työntekijälle, joka joka tapauksessa joutuu suurimmalle osalle hakijoista antamaan kielteisen päätöksen? Jos en itse usko taiteellisen työskentelyni arvokkuuteen niin kuka sitten?

Vastapainona on onneksi päiviä joina olen erittäin inspiroitunut omasta työstäni, uskon siihen täysillä enkä malta odottaa päästäkseni toteuttamaan ideoitani. Keho tuntuu aukinaiselta, askeltaminen kaupungin läpi kevyeltä ja oma polku näyttäytyy edessä selkeänä. Tuntuu siltä että tietää täysin mitä tekee ja voi uskoa siihen että kovalla työllä asioita myös toteutuu. Ja sitten on niitä päiviä kun kaikki tuntuu olevan pelkkää puskemista ja kaikki mitä yrittää saada aikaan takkuilee ja päässä pyörii vain ajatuksia siitä kuinka omat ideat on vanhoja ja kuluneita eikä kukaan niitä halua nähdä, saatikaan rahoittaa. Tiedän että nämä vaihtelut ovat osa taiteilijuutta ja on harmillista kuinka näille erilaisille keloille, vaiheille ja fiiliksille harvoin on aikaa tai tilaa. Koko ajan pitäisi olla antamasta parastaan tullakseen valituksi tai rahoitetuksi sen sijaan että saisi itse rauhassa etsiä, kokeilla ja näyttää sen mihin pystyy ja mitä saa aikaan hedelmällisessä työympäristössä missä ei tarvitse jatkuvasti tuottaa jotakin. Ymmärrän ettei maailma toimi niin että kaikki nostaa kuviteltua taiteilijan kuukausirahaa saadakseen työskennellä ilman paineita ja taiteen ehdoilla mutta eiköhän tämmöisen mahdollisuuden jälkeenkin maailmasta löytyisi edelleen niitä jotka haluavat vain tehdä rahaa ja olla töissä kaikilla aloilla.

Tämän syksyn lähestyessä loppuaan on omat fiilikset vaihdelleet suuresti ja nopeasti kaiken edellä mainitun välillä ja ajatus siitä että monella muulla on vastaavia keloja on ollut lohduttava. Asioiden ääneen sanominen ja oman pään sisältä pois kirjoittaminen on myös hyvin toimivia keinoja oman olon keventämisessä vaikka olenkin suurimmilta osin onnistunut nauttimaan tästä ajasta. Olen ylpeä siitä että voin sanoa pistäneeni itseni ja tarpeeni edelle sekä ottanut mahdollisuudesta kiinni sen sijaan että odottelisin sellaisen saapumista. Tiedän tekeväni paljon ja vieväni elämääni sellaiseen suuntaan, missä saan elää mahdollisimman itseni näköistä elämää. Tiedän elämän kantavan ja vievän minua paikkoihin ja tilanteisiin, jotka auttavat minua seuraavaan vaiheeseen elämässäni vaikka sitä olisi vaikea sillä hetkellä nähdä. Tiedän muutoksen olevan vaikeaa ja tiedottomuuden vieläkin haasteellisempaa ja silti kaiken tämän tiedostaen kamppailen sen kanssa kuinka vaikeaa onkaan vain nauttia nykyhetkestä. Mietin miksi niin usein taiteilijana kaipaa vahvistusta ulkopuolelta ja miksi ajattelee epäonnistuneensa taiteilijana jos joutuu välillä tai samalla tekemään muita töitä? Mihin se taiteilijuus sinusta muka silloin katoaa? 

Elämäntäyteistä loppuvuotta kaikille tämän lukeneille ja erityisesti kaikille kanssa taiteilijoille, joilla on samankaltaisia keloja ja fiilisten heittelyä.

Rakkaudella,

Kiira<3

Rakas, kuolema.

Viime aikoina oon miettiny paljon kuolemaa ja niitä hetkiä, jolloin se on omalla kohdalla osunu lähelle. Oon myös pohtinu sitä miten me ollaan totuttu puhumaan kuolemasta tai enemmänkin sitä miten siitä ei osata puhua, vaikka se on normaali osa kaikkien elämää. Miksi sana kuolemanpelko on niin tunnistettava eikä vaikka kuoleman kauneus? Miksi kuolema ja siihen liittyvät tunteet usein nähdään negatiivisina ja välttelemisen arvoisina? Eikö niitä voisi tarkastella merkkeinä siitä kuinka paljon välitämme tai hätkähdyttävän isoina reaktioina rakkaudesta? Mitä jos kuoleman näkisi muistutuksena elää täysillä ja ajattelisi sen siirtymänä johonki seuraavaan eikä lopullisena päätöksenä?

Toki kuolemaa on vaikea nähdä kauniina asiana, millä on jokin tarkoitus, silloin kun siihen liittyy isosti epäoikeudenmukaisuus ja tässä tekstissä tarkastelenkin hetkiä oman elämän varrelta ja tilanteita, missä kuolema on ainakin jollain tapaa ollut luonnollinen jatkumo jo eletylle elämälle. 

Ensimmäisen kerran kuolema tuli osaksi omaa elämää fafan poistuessa keskuudestamme vuonna 2005. Odotin tuolloin Caishaa ja tuskailin sen kanssa miten kertoisin famolle raskaudestani, mitä en enää pystyisi peittelemään hautajaisissa. Isäni kuvitteli famon ottavan uutisen huonosti vastaan mutta kaikkien yllätykseksi famo totesikin hyvin tyynesti vain että: “toinen lähti, toinen tekee tuloaan, elämän kiertokulku”. 

Seuraavan kerran kuolema tuli elämääni yhtä yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja iski ilmat pihalle koko kehostani. Muistan tuon päivän vuonna 2010 ja sinä päivänä kohtaamani ihmiset erittäin yksityiskohtaisesti. Isäni menetys, mikä tuli täysin varoittamatta, sai minut kulkemaan sumussa pitkän aikaa. Pidin itseni päivisin kasassa olemalla mahdollisimman kiireinen ja öisin koko maailmani romahti uudestaan ja uudestaan. Tuo oli ainoa tapa, jolla osasin asiaa käsitellä tuohon aikaan, tuossa elämäntilanteessa ja tuossa iässä. Kuolemaa mikä tulee “ennen aikojaan” on varmasti vaikeinta ottaa vastaan ja hyväksyä.

Famon kuolema sen sijaan vuonna 2017 oli odotettavissa monella tapaa mutta siitä teki erityisen surullisen se, kuinka yksin hän joutui viimeiset vuotensa viettämään. Monista suostutteluista huolimatta hän ei halunnut fafan kuoleman jälkeen muuttaa ja siinä vaiheessa kun apua ja seuraa olisi todella kaivattu, oli jo liian myöhäistä. Vasta famon joutuessa keuhkokuumeen takia Malmin sairaalaan tajusin kuinka yksinäinen hän olikaan ollut. Siellä, hänen odottaessa kuukaudesta toiseen pääsyä kuntoutukseen jaetussa huoneessa milloin kenenkin kanssa, näin hänet eläväisempänä kuin vuosiin. Kuntoutuksen jälkeen famo kuitenkin lähetettiin takaisin kotiin, missä yksinäisyys iski kaikella voimalla vasten kasvoja. Hoitajat kävivät kiireellä lämmittämässä ruuan, famon tuijottaessa tyhjänä keittiön seinää kunnes seuraava hoitaja tuli vaihtamaan koskemattoman ruoka-annoksen uuteen. Oli tuskallista todistaa tuota ilmassa leijuvaa toivetta siirtyä pois tästä todellisuudesta pystymättä juurikaan helpottamaan tilannetta. Lopulta famo vietti vikan viikkonsa sairaalassa eikä onneksi kohdannut loppuaan täysin yksin tuossa kaiken elämänsä menettäneessä asunnossa. Usein olen miettinyt kuinka asiat olisivat menneet jos famo olisi saanut jäädä tuohon kuntoutuskeskukseen tai päässyt sieltä siirtymään suoraan vanhainkotiin. Yksinäisyys tosiaan tappaa, olen nähnyt sen hidastettuna omin silmin. 

Äitini kuolema myöhemmin tuona samana vuonna oli minulle monella tapaa erilainen kuin aiemmat. Olin suurelta osin menettänyt hänet jo alkoholismin aiheuttamille muutoksille ja välillämme oli enää vain ohuen ohut lanka, sen paksun köyden sijaan, mikä oli joskus kietonut meidät ja elämämme toisiinsa. Vain sisälläni palanut viimeinen toivon liekki siitä että saisin äitini vielä joskus takaisin, sammui. Monella tapaa tuo menetys oli myös helpotus, niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin. Viha ja loputtomat pettymykset muuttuivat kauniisiin muistoihin ja hyväksymiseen. Luopuminen yhdestä rakkaimmasta ja tärkeimmästä ihmisestä mahdollistui kokonaisuudessaan. Voiko toisesta luopua täysin niin kauan kun pienikin osa hänestä on keskuudessamme?

Vuonna 2020 mummillani todettiin syöpä, mikä oli levinnyt niin laajalle ettei sitä enää pystytty kuin hidastamaan. Mummi on aina ollut minulle isoin tuki ja turva. Se henkilö, joka on edustanut elämässäni jatkumoa ja pysyvyyttä. Ihminen, kehen olen aina voinut luottaa sataprosenttisesti ja joka on aina ollut puolellani sekä tarjonnut sitä mitä muu maailma ei ole pystynyt tarjoamaan. Vaikka tämä uutinen oli monella tapaa shokki, en sisäistänyt sitä kunnolla kuin vasta pari kuukautta sitten, mummin ensimmäistä kertaa minulle ääneen sanoessa sen että tuntee lopun olevan lähellä. Syövän merkit alkavat myös näkyä hänessä niin fyysisesti kuin henkisestikin, mikä tekee asiasta todellisemman. On ollut hankalaa nähdä ihmisen, joka on aina ollut itselle se kaiken kestävä kallio, murenevan pala palalta. Samalla tiedostaen oman mahdollisuutensa olla vuorostaan tukena sekä arvostaen mahdollisuutta ehtiä sanomaan kaiken ja kysyä kaikesta. Tällä kertaa läsnä on ollut rauha, hyväksyntä ja arvostus jo elettyä elämää kohtaan. 

Tätä kaikkea pohtiessa kirjoitin seuraavan ajatelman:

Menetys. Itselle tärkeästä ihmisestä luopuminen. Omien tunteiden ja tuntemusten huomioiminen. Sensitiivisyys kuoleman läheisyydessä. Kuolemasta puhuminen ja siitä puhumisen normalisoiminen. Pelko ja hyväksyntä ja kaikki siltä väliltä. Kuka kannattelee ja ketä?  Hyviin muistoihin ja hetkiin luottaminen. Läsnäolo. Elämän kauneus. Kuoleman kauneus.

Monta menetystä, kaikki omanlaisia. Täytenä yllätyksenä lähteminen. Kesken kaiken loppu, mikä lyödään vasten kasvoja. Elämän täydessä vilskeessä pakotettu pysähtyminen. Katumus. Kaipuu. Kaikki se mitä jäi sanomatta ja kokematta. Rauhan tekeminen tapahtuneen kanssa. Hyväksyntä ja uudenlaisen yhteyden löytäminen. Merkit mitkä muistuttavat välillä pysyvästä kontaktista. Piirteissä ja tavoissa, ikuisessa jäljessä mikä itsessä elää.

Vuosien mittaan tapahtuva pala palalta luopuminen. Huomaamattomina hetkinä ja selkeinä tekoina. Asioina mitä ei enää koeta yhdessä, kokemuksina mitä ei enää jaeta. Yhteisen tien haarautuminen ja toisen näkeminen enää kaukaiselta sillalta katsottuna. Silmiä siristäen. Yhteys, mikä on enää ohuimmalla langalla tässä elämässä kiinni. Ihmisen menettäminen, jonka on jo niin monin tavoin menettänyt kauan sitten. Viimeisenkin liekin sammuminen kokonaan. Helpotus ja suru samassa henkäyksessä. Kivun täyttämän rakkauden muuttuminen kaiken tuntevaksi rakkaudeksi. 

Kuoleman tieto ja sen väistämättömyys. Kuoleman kanssa käsi kädessä istuminen. Haikeus ja samaan aikaan hetkistä nauttiminen aiempaa syvemmällä tasolla. Hetkien ainutlaatuisuus ja lopullisuus. Selkeys ja syvä ymmärrys. Kaikki elämässä koettu asettuu mukavasti nykyhetkeen ja jokainen palapelin pala löytää kolonsa. Elämän pienet ilot ja omaan sisimpään kietoutuminen. Lahjana tieto lähestyvästä siirtymästä ja taakkana tieto viimeisten sanojen painavuudesta. Eletyn elämän ja jäljellä olevien hetkien kauneus. Kuoleman kauneus. 

Rakkaudella,

Kiira<3