Rakas, taiteilijuus

Oma suunta. Polku. Etappi. Epäilys. Varmuus. Energia. Sen saaminen ja antaminen. Sen vieminen. Hengityksen keveys. Sielun täyttyminen elämällä. Oikea. Sinulle oikea. Kuka päättää? Kuka uskoo? Kenen haluat uskovan? Täyttymys. Kompassi. Sisäinen suunta. Jakaminen. Avaaminen. Alttiiksi asettaminen. Onnistuminen eri suuruisten epäonnistumisien kautta. Usko. Arvottaminen. Suorittaminen ja tuottaminen. Syvä hengitys, mikä kulkee läpi selän ja täyttää kylkiluiden välisetkin kohdat. Paine. Kenen? Oma totuus. Kenelle jos ei itselle? Oma suunta. 

Olen tänä vuonna ottanut entistä enemmän aikaa itselleni ja tehnyt päätöksiä sillä perusteella haluanko todella tehdä jotain, paljonko saan siitä energiaa ja kuinka onnelliseksi se minut tekee. Olen tällä hetkellä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin ja mietin jatkuvasti kuinka voisin rahallisesti jatkaa toteuttaen juuri tätä arkea mitä tällä hetkellä elän. Silti tasaisin väliajoin mieleeni hiipii epäilys siitä olenko oikeutettu “näin helppoon” elämään. Nämä epäilyksen äänet nousevat pintaan hetkinä, joina koen etten ole saanut päivän aikana tarpeeksi aikaan. Hetkinä, joina kohtaan jonkun joka joutuu ahkeroimaan monta tuntia päivässä töiden parissa, mistä ei nauti eikä siltikään tienaa tarpeeksi. Ja hetkinä, joina joku kysyy mitä teen työkseni ja ääni pääni sisällä huutaa että mene oikeisiin töihin ja tee turhaa taidettasi vapaa-ajalla.

Olen viettänyt tämän syksyn vieden omia taiteellisia projekteja eteenpäin tuntien monessa kohtaa itseni huijariksi asettaen itselleni päättömiä vaatimuksia siitä mitä pitää saada viikon aikana tehtyä ja tuntien huonoa omaatuntoa jos en pääse tavoitteeseeni. Takaraivossani sykkii ajatus siitä kuinka en voi tietää milloin seuraavan kerran pystyn ottamaan itselleni aikaa ja sen ajamana yritänkin tehdä kaiken sen mitä olen vuosia halunnut tehdä kolmessa kuukaudessa. Samaan aikaan tiedostan työskenteleväni tällä hetkellä täysin samojen asioiden äärellä kuin työskentelisin pidemmän apurahan turvin, joten miksi asetan itselleni niin suuria paineita ja vaatimuksia? Miksi kysymykset kuten: Millaisia projekteja edistät ja miten? Millaisen muodon ne saa, missä ja milloin? ahdistaa sen sijaan että niihin vastaisi mielellään ja näkisi kysyjät ihmisinä, joita vain kiinnostaa tekemäsi työ? Mitä eroa sillä on mistä rahoitus omalle työskentelylle tulee? Kuinka isoa arvoa antaa jollekin apurahasäätiössä päätöksiä tekevälle työntekijälle, joka joka tapauksessa joutuu suurimmalle osalle hakijoista antamaan kielteisen päätöksen? Jos en itse usko taiteellisen työskentelyni arvokkuuteen niin kuka sitten?

Vastapainona on onneksi päiviä joina olen erittäin inspiroitunut omasta työstäni, uskon siihen täysillä enkä malta odottaa päästäkseni toteuttamaan ideoitani. Keho tuntuu aukinaiselta, askeltaminen kaupungin läpi kevyeltä ja oma polku näyttäytyy edessä selkeänä. Tuntuu siltä että tietää täysin mitä tekee ja voi uskoa siihen että kovalla työllä asioita myös toteutuu. Ja sitten on niitä päiviä kun kaikki tuntuu olevan pelkkää puskemista ja kaikki mitä yrittää saada aikaan takkuilee ja päässä pyörii vain ajatuksia siitä kuinka omat ideat on vanhoja ja kuluneita eikä kukaan niitä halua nähdä, saatikaan rahoittaa. Tiedän että nämä vaihtelut ovat osa taiteilijuutta ja on harmillista kuinka näille erilaisille keloille, vaiheille ja fiiliksille harvoin on aikaa tai tilaa. Koko ajan pitäisi olla antamasta parastaan tullakseen valituksi tai rahoitetuksi sen sijaan että saisi itse rauhassa etsiä, kokeilla ja näyttää sen mihin pystyy ja mitä saa aikaan hedelmällisessä työympäristössä missä ei tarvitse jatkuvasti tuottaa jotakin. Ymmärrän ettei maailma toimi niin että kaikki nostaa kuviteltua taiteilijan kuukausirahaa saadakseen työskennellä ilman paineita ja taiteen ehdoilla mutta eiköhän tämmöisen mahdollisuuden jälkeenkin maailmasta löytyisi edelleen niitä jotka haluavat vain tehdä rahaa ja olla töissä kaikilla aloilla.

Tämän syksyn lähestyessä loppuaan on omat fiilikset vaihdelleet suuresti ja nopeasti kaiken edellä mainitun välillä ja ajatus siitä että monella muulla on vastaavia keloja on ollut lohduttava. Asioiden ääneen sanominen ja oman pään sisältä pois kirjoittaminen on myös hyvin toimivia keinoja oman olon keventämisessä vaikka olenkin suurimmilta osin onnistunut nauttimaan tästä ajasta. Olen ylpeä siitä että voin sanoa pistäneeni itseni ja tarpeeni edelle sekä ottanut mahdollisuudesta kiinni sen sijaan että odottelisin sellaisen saapumista. Tiedän tekeväni paljon ja vieväni elämääni sellaiseen suuntaan, missä saan elää mahdollisimman itseni näköistä elämää. Tiedän elämän kantavan ja vievän minua paikkoihin ja tilanteisiin, jotka auttavat minua seuraavaan vaiheeseen elämässäni vaikka sitä olisi vaikea sillä hetkellä nähdä. Tiedän muutoksen olevan vaikeaa ja tiedottomuuden vieläkin haasteellisempaa ja silti kaiken tämän tiedostaen kamppailen sen kanssa kuinka vaikeaa onkaan vain nauttia nykyhetkestä. Mietin miksi niin usein taiteilijana kaipaa vahvistusta ulkopuolelta ja miksi ajattelee epäonnistuneensa taiteilijana jos joutuu välillä tai samalla tekemään muita töitä? Mihin se taiteilijuus sinusta muka silloin katoaa? 

Elämäntäyteistä loppuvuotta kaikille tämän lukeneille ja erityisesti kaikille kanssa taiteilijoille, joilla on samankaltaisia keloja ja fiilisten heittelyä.

Rakkaudella,

Kiira<3