Rakkaat, elintärkeät ystävät.

Rakkaat, elintärkeät ystävät,

Paljon on viime päivinä pyöriny päässä yksinäisyys ja mietittäny miten se itselle näyttäytyy. En koe oikeastaan ikinä olleeni yksinäinen ja voin sanoa olevani todella onnekas siinä miten läheiset välit mulla on oman perheen ja monen ystävän kanssa. Aina kun elämä on koetellu ja on tuntunu siltä ettei tästä selviä, on saanu tukea läheisistä. On aina joku jolle soittaa ja joku joka lohduttaa.

Miksi sitten välillä sinkkuna oleminen tuntuu yksinäiseltä? Oon alkanu kiinnittämään huomiota hetkiin, jolloin kaipaisin kumppania ja pohtimaan miksi. Matkustan mielelläni ystävien ja perheen kanssa, en joudu asumaan yksin ja fyysistä läheisyyttä on nykypäivänä suhteellisen helppo löytää silloin kun sitä kaipaa. Saan jakaa elämän tärkeitä hetkiä läheisten kanssa enkä koe tulevaisuutta sinkkuna ahdistavana tai rajoittavana millään tavalla. Nämä yksinäisyyden puuskat iskevät lähinnä sellaisina hetkinä kun pitäisi jaksaa väsyneenä hoitaa yksin asioita tai krapulaisena sunnuntaina kun pitäisi keksiä koko päiväksi Deon kanssa kahdestaan tekemistä. Näinä hetkinä tuohon päälle iskee lisäksi huono omatunto siitä ettei osaa nauttia ja arvostaa oman lapsen kanssa kahdestaan vietettyä aikaa ja fiilis laskee entisestään. Tällöin yritän muistuttaa itseäni siitä että on ihan normaalia välillä turhautua ihmiseen, jonka kanssa viettää paljon aikaa, vaikka kyseessä olisikin se maailman tärkein ja rakkain ihminen.

Nyt kun vietetään paljon aikaa kotona olen huomannut omalla kohdallani yksinäisyyden tunteen oikeastaan liittyvän kokonaan sinkkuäitiyteen. Vaikka asun kahden veljen ja 14- vuotiaan tyttären kanssa ja he auttavat mielellään Deon hoidossa niin vastuu hänestä on kuitenkin yksinään mulla. Muut tässä taloudessa voi sulkea oman huoneen oven ja tuijottaa Netflixiä koko päivän jos heitä huvittaa mutta jos itse haluan tehdä jotain vastaavaa “joudun” pyytämään jotakuta auttamaan. En ole ihminen joka kaipaa paljon omaa tilaa tai aikaa mutta nyt kun ollaan enemmän kotona kuin koskaan huomaan kuinka tärkeitä omalle hyvinvoinnille nuo päivän aikana vietetyt yksinolon hetket onkaan. Matkat päiväkodin ja työpaikan välillä, jolloin voi uppoutua podcastin tai musiikin maailmaan ja antaa ajatusten rauhassa vaeltaa, on noussu aivan uudenlaiseen arvoon. On ollu jännä huomata että omalla kohdalla yksinäisyyden tunne liittyykin siihen ettei ole mahdollisuutta olla yksin silloin kun haluaa. Ei ole sitä tasavertaista kumppania, joka ottaisi yhdessä vastuun teidän lapsesta niin että saisitte molemmat yhtä paljon omaa aikaa ja mahdollisuutta levätä. Tiedän että näin ei todellisuudessa monessa perheessä ole vaikka siihen ns olisi kaikki mahdollisuudet ja mulla on enemmän omaa aikaa kuin monella muulla pienen lapsen äidillä vaikka heillä onkin se kumppani. Ehkäpä tämä yksinäisyyden tunne onkin jonkinlaista toivetta siitä että olisi se toinen, joka jakaisi vastuun lapsesta ja jolla olisi velvollisuus siihen, eikä niinkään parisuhteen kaipaamista.

Oon jo pitkään ollu sitä mieltä että tärkeimmät ihmissuhteet solmitaan ystävien kanssa. Ne on niitä henkilöitä, jotka tietää susta kaiken, tukee sua kaikessa ja on läsnä loppuelämän ajan. Harvasta parisuhteesta voi sanoa samaa. Omaa menneisyyttä ja entisiä parisuhteita tarkastellen oon saanu huomata hakeneeni niistä mm hyväksyntää, arvostusta ja tunnetta siitä että on jollekin tärkeä. Nyt tiedän että kaikki nuo asiat löydän itsestäni ja niin sen pitäisikin olla<3

Miksi sitten edelleen nykypäivänä usein ajatellaan sinkun olevan onneton ja yksinäinen ja parisuhdetta haetaan välillä jopa epätoivoisesti. Monessa kanavassa oon kohdannu pohdintaa siitä miten huonosti sinkut voi tän poikkeustilan aikana. Enemmän toivoisin kiinnitettävän huomiota sellaisten henkilöiden vointiin, joilla ei ole vahvaa turvaverkostoa ja joiden lähipiirissä on puutteita. On paljon ihmisiä, joiden ainoa päivittäinen kontakti on oma kumppani. Ihmisiä, jotka on katkassu tai menettäny suhteet omiin ystäviin ja oman kumppanin lisäksi käydyt sosiaaliset tilanteet on pääasiassa pinnallisia. Mitä heille käy siinä vaiheessa kun tuo suhde alkaa rakoilla? Kun parisuhde voi huonosti tai loppuu. Tai hyvässä parisuhteessa toinen joutuu onnettomuuteen ja toinen jääkin yksin. Sen sijaan että liitetään yksinäisyys sinkkuuteen toivoisin kannustettavan ihmisiä pitämään huolta omasta tukiverkostaan. Sellaisista ystävistä ja läheisistä keiden avulla tietää pärjäävänsä elämässä kaikkein vaikeimmistakin vastoinkäymisistä. Elämän arvaamattomuuden huomioon ottaen tuntuu aivan järjettömältä kuinka paljon odotetaan saavan yhdeltä henkilöltä. Enemmän ja enemmän tuntuu siltä että parisuhdetta pitäisi ajatella vain jonain kivana extrana eikä niinkään tavoitteena tai välttämättömyytenä onnellisuuteen niin kuin meidät on kasvatettu ajattelemaan.

Paljon parisuhteessa on hyvää enkä missään nimessä ajattele etten vielä joskus seurustelisi tai ehkä jopa menisi naimisiin. En vain usko minkään parisuhteen kestävän loppuelämän ajan. Tai vähintään pidän sitä todella epätodennäköisenä. Sen sijaan uskon monen ystävyyssuhteen säilyvän kuolemaan asti ja nämä ovat sellaisia suhteita mitkä ovat tämän poikkeustilan aikana nousseet entistä suurempaan arvoon. Halu vaalia omia ystävyyssuhteita ja muistutus siitä että onnellisuus ei tule muilta ihmisiltä on noussu pintaan. Kumppani yksinään ei poista yksinäisyyden tunnetta, kuin ehkä hetkellisesti, jos ei tiedä mistä tuo tunne johtuu ja mihin se juontaa juurensa. Oon kiitollinen jokaisesta ystävästäni, joiden ansiosta en ole ikinä tuntenut olevani yksin ja jotka ovat jokainen omalla tavallaan elämänkumppaneitani<3

Haluan siis omistaa tämän kirjeen ihanille ja upeille ystävilleni. Niille jotka on ollu mukana mun matkassa ala-asteelta saakka ja jotka on jakanu ilot ja surut ensimmäisen poikaystävän kohdalla. Niille jotka ihmetteli mun kanssa elämää ja ensimmäistä raskautta kun oltiin vasta 16- vuotiaita ja jotka jätti koulun väliin sinä päivänä kun Caisha synty ja oli ensimmäisinä Kättärillä iloitsemassa mun kanssa. Niille jotka oli mun tukena niinä monina kertoina kun Caishan isä katosi, välillä moneksi kuukaudeksi, ja koitin lukion ja töiden ohella päästä mahdollisimman monelle tanssitunnille. Niille jotka ei koskaan oo tuominnu mua vaikka tähän astisen elämän aikana on tullu kokeiltua vaikka ja mitä. Niille joiden kanssa oon saanu nauraa, itkeä, käydä loputtomia keskusteluja, rakastaa, kokea maailmaa ja löytää itseäni. Niille jotka oli paikalla kun mun isä kuoli ja katsoi mun perään kun koitin käsitellä tapahtunutta pitämällä itseni mahdollisimman kiireisenä ja oli heti läsnä kun olin valmis asiaa käsittelemään. Niille jotka on ollu onnellisia mun puolesta joka ikisestä onnistumisesta ja saavutuksesta. Niille jotka auttoi mua käymään taistelua äitini alkoholismia vastaan ja tekemään vaikeita päätöksiä tuona aikana. Niille joista on tullu mulle todella tärkeitä ystäviä vasta aikuisiällä ja niille jotka on ollu tärkeässä roolissa mun elämässä vain lyhyen periodin ajan. Niille jotka on läsnä nykyhetkessä ja niihin joihin oon vasta saanu tutustua ja samalla oppia hetki hetkeltä itsestäni lisää. Niille jotka on viimeisen lähes kolmen vuoden aikana ollu mun tukipilareita ja auttanu pääsemään yli äidin kuolemasta sekä samanaikaisesta erosta Deon isän kanssa. Niille jotka on mahdollistanu mun pääsemisen tähän pisteeseen missä nyt oon. Ja lopuksi niille keiden tiedän olevan mukana mun matkassa loppuun saakka jäämättä mistään paitsi<3

Rakkaudella, Kiira:)