Rakas, etuoikeuteni.
Rakas, etuoikeuteni,
Kolme vuotta sitten elämä koetteli oikein olan takaa. Deon isä ilmotti eräänä päivänä, vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun olimme muuttaneet yhdessä ostamaamme asuntoon, ettei ole onnellinen ja haluavansa erota. Tämä tuli minulle täysin puskista ja tunsin monella tapaa itseni epäonnistuneeksi ja petetyksi. Koko se yhteinen tulevaisuus mitä olin mielessäni meille perheenä rakentanut, hajosi yhden päivän aikana. Kaksi päivää myöhemmin sain kuulla että äitini oli kuollut tuona samana päivänä. Tuntui siltä että koko maailma oli kääntynyt minua vastaan ja samaan aikaan piti pitää itsensä koossa lapsia varten. Suunnitella opetukset, pitää tunnit, järjestää hautajaiset, auttaa Deoa sopeutumaan päiväkodin aloittamiseen, uuteen kotiin ja siihen ettei isiä ja äitiä enää näe molempia joka päivä sekä pysyä jotenkin kartalla Caishan ja Jakimin koulunkäynnistä ja elämästä. Puskin päivien läpi jonkinlaisessa sumussa ja itkin öisin pois pahaa oloa. Vaikka tiesin että ero oli kaikin tavoin oikea ratkaisu eikä alkoholismista kärsivän äitini kuolema tullut minään suurena yllätyksenä, oli hyvin vaikea nähdä tilanteen hyviä puolia tai tulevaisuutta missä olisin joskus onnellinen, saati kiinnittää huomioita oman pikku kuplan ulkopuolella tapahtuviin asioihin.
Aika ja mitä se saa aikaan on ihmeellistä. Muistan erään ystäväni sanoneen että ensi vuonna tähän aikaan tulet olemaan vahvempi kuin koskaan ja itse mietin vain kuinka mahdottoman kaukaiselta tuo ajatus tuntuu. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, ihmettelen kuinka nopeasti tuo ajanjakso onkaan mennyt. En vaihtaisi sekunttiakaan siitä pois. Kaiken tapahtuneen myötä olen pystynyt käsittelemään elämääni ja sitä kuka olen ja tänä keväänä silmäni ovat auenneet ympäröivän maailman ja oman etuoikeuteni tutkiskelulle. Isona osana varmasti on ollut koko maailman pysähtyminen sekä epäkohtien isosti esille tuominen. En kuitenkaan usko että henkilö, joka on hukassa itsensä kanssa, pystyy kunnolla tutkimaan suhdettaan muihin tai ympäröivään maailmaan. Kaikki voimat menee omien ongelmien ratkomiseen sekä vastoinkäymisistä selviytymiseen. Ongelmille, mitkä eivät suoranaisesti vaikuta omaan elämään, enemmän tai vähemmän tiedostamatta, yksinkertaisesti ummistaa silmänsä. Ja se että on mahdollista keskittyä vain oman elämän ongelmiin, on yksi iso etuoikeus.
Tämä kevät on pitänyt sisällään niin oivaltamista, epäuskoa, ahdistusta, raivoa kuin syyllisyyden tuntoa. Omaan maailmankatsomukseen on ollut vaikea liittää käsitystä siitä miten epäoikeudenmukaisesti maailma joitain ihmisiä kohtelee. Miten hirveällä ja itsekkäällä tavalla jotkut ihmiset kohtelevat toisia ihmisiä. Valkoisena suomalaisena naisena, joka on kasvatettu uskomaan itseensä ja omiin unelmiinsa, on ollut vaikea edes yrittää miettiä itseänsä vaikka sellaisen naisen tilalle, jolla ei ole valtaa päättää omasta tulevaisuudestaan tai kuvitella miltä jatkuva syrjintä ihonvärin perusteella tuntuu. Olen aina ollut vapaa tekemään mitä haluan. En ole koskaan kokenut etten voisi jotain saavuttaa sen takia miltä näytän. En ole kokenut turvattomuutta tai uhkaa ja olen aina voinut olla täysiä sitä mitä olen. Olen voinut kasvaa ajatellen että ihmisen määrittää se miten hän toimii ja miten hän kohtelee muita. Nämä kaikki, meille niin monelle itsestäänselvyytenä pitämämme asiat, on sen etuoikeuden suomia, minkä kanssa olemme syntyneet. Ja yksi isoimmista etuoikeuksista onkin se että tätä asiaa voi alkaa tarkastelemaan ja käsittelemään vasta sitten kun on siihen itse valmis.
Olen pitkään miettinyt tämän kirjeen aloittamista mutta pelko siitä että sanon jotain väärää sekä häpeä siitä että herää kunnolla omaan etuoikeuteensa vasta nyt on nostanu päätään aina kun olen yrittänyt aloittaa. Viimeisten kuukausien aikana olen kuitenkin ymmärtänyt että on ihan ok herätä näihin asioihin vasta nyt ja että on ihan ok sanoa jotain väärää. Sen voi myöhemmin korjata ja siitä voi taas oppia jotain lisää. Toinen iso oivallus on ollut siinä kuinka paljon itse voin asioihin vaikuttaa ja kuinka se minun etuoikeuteni kanssa on myös velvollisuuteni. Sen sijaan että tunnen kotona ahdistusta maailman epäoikeuksia kohtaan, voin ensin opiskella asiaa ja sen jälkeen tehdä sille jotain. Voin jakaa tietoa muille sekä allekirjottaa vetoomuksia tai itse aloittaa sellaisen. Voin tukea erilaisia järjestöjä, jotka tekevät ihmisoikeuksien eteen jatkuvasti töitä tai hakeutua näiden järjestöjen toimintaan mukaan. Vähintään voin käydä keskusteluja näistä asioista lähipiirini kanssa ja sitä kautta saada mahdollisesti aikaan lisää keskustelua ja toimintaa. Monessa tilanteessa toimii mainiosti sanonta ”tee muille niin kuin toivot itsellesi tehtävän” tai vain yritys kuvitella itsensä toisen saappaisiin. Jos olisit itse tietyssä asemassa tai tilanteessa, kuinka paljon tekisitkään töitä muutoksen eteen? Entä jos kyseessä olisi oma lapsi, äiti tai ystävä? Löytäisitkö sitten enemmän aikaa kiireisestä arjestasi muutoksen eteen taistelemiseen?
Olen kiitollinen siitä kaikesta mitä minulle on elämäni aikana tapahtunut ja minkälaiseksi ihmiseksi se on minua muokannut. Olen kiitollinen siitä että elämäni monelta tapaa romahti kolme vuotta sitten koska se pakotti minut tarkastelemaan itseäni perinpohjaisesti. Uskon vahvasti siihen että kaikella on tarkoituksensa, vaikka usein mietin että elämässäni ei vain vielä ole tapahtunut mitään niin kamalaa ettei sitä pystyisi selittämään tuolla uskomuksella.
Toivon että tämä kirje herättää edes yhdessä lukijassa halun toimia aktiivisemmin maailman epäkohtia vastaan, varsinkin jos on itse siinä etuoikeutetussa asemassa että nämä epäkohdat eivät varsinaisesti kosketa omaa elämää. Paljon on tehtävää ja välillä tuntuu toivottomalta mutta mitä enemmän ihmisiä on taistelemassa kohti tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa sitä nopeammin muutosta tapahtuu.
Rakkaudella,
Kiira<3