Rakas, alkoholin jättämä jälki.
Rakas, alkoholin jättämä jälki.
Olen miettinyt monta kertaa tämän kirjeen kirjoittamista ja jotenkin se tuntuu samaan aikaan tosi luontevalta ja tosi vaikealta. Kahden alkoholisti vanhemman lapsena minussa on syvä alkoholin liiallisen käytön aiheuttamien seurauksien jälki, jota jossain kohtaa elämää olen hävennyt ja josta taas jossain kohtaa elämää olen ollut jopa ylpeä. Tänä päivänä pyrin lähinnä tunnustamaan sen olemassaolon sekä hyväksymään tämän jäljen olevan aina iso osa minua.
On helppo todeta että nähtyäni niin läheltä kahden rakkaan ihmisen rappion, olen aina tosi hereillä jos jollain lähipiirissäni näyttää menevän “liian lujaa” tai että huolestun todella nopeasti jos jollain läheiselläni on vähättelevä sävy puhuessaan omasta alkoholinkäytöstään tai sen määristä. On myös suhteellisen helppo yhdistää oma tarpeeni pitää paikat siistinä ja asiat järjestyksessä siihen kuinka lapsena olen koittanut näillä tavoin luoda itselleni vaikutelmaa siitä että kaikki on hyvin. Oli sitten kyse vanhempieni “viskon tavaroita pitkin seiniä” riidan jälkeisen sotkun siivoamisesta tai bileiden jälkeisenä aamuna oluttölkkien keräilystä ja tuhkisten tyhjentämisestä. En vielä tänä päivänäkään voi sietää oluen hajua ja minun on paljon helpompi rentoutua jos ympärilläni vallitsee järjestys. On myös helppo sanoa etten voisi ikinä seurustella ihmisen kanssa, joka käyttää alkoholia viikoittain tai joka pitää puolen vuoden tipatonta mahdottomana ja etten halua enää ikinä menettää ketään minulle tärkeää ihmistä alkoholille. Vaikeampaa on myöntää ettei osaisi kuvitella omaa elämäänsä kokonaan ilman alkoholia ja että tietyssä seurassa välillä pelästyy sitä kuinka hyvin se maistuukaan. On myös vaikea sanoa ääneen yhden suurimman pelkonsa olevan se että päätyisi jossain kohtaa elämää lohduttautumaan pulloon, vaikka ei haluaisi uskoa sen olevan omalla kohdalla edes vaihtoehto.
Kumpikaan vanhemmistani ei ollu mitenkään stereotyyppinen alkoholisti ja olenkin usein pohtinut miten joku pystyy juomaan ja polttamaan päivittäin ja silti tanssimaan monta tuntia päivässä. Samalla uskon että juuri tämän takia alkoholin vaikutukset ei heissä näkynykään kuin vasta yli nelikymppisinä. Tanssijoina heillä oli hyvä fyysinen kunto ja molemmat saivat tehdä työkseen jotain mitä rakastivat. On varmasti hyvin eri tilanne joutua joka päivä pienessä krapulassa raahautumaan johonkin sellaiseen työhön mikä ei kiinnosta ollenkaan, kun päästä tekemään jotain sellaista mistä saa sekä fyysistä että henkistä voimaa. Olenkin aina ajatellut ettei vanhempieni alkoholin käyttö vaikuttanut juurikaan huonolla tavalla lapsuuteeni vaan alkoi näkyä vasta minun ollessa jo aikuinen. En jostain syystä ole aiemmin halunnut miettiä asioita pidemmälle tai nähdä asioiden syy-seuraussuhteita.
Lapsuutta muistellessani ensimmäisenä mieleen tulee seuralliset hetket Omenapuussa työpäivän päätteeksi muiden tanssijoiden kanssa tai erilaiset juhlat, joihin pääsimme veljeni Jirkan kanssa mukaan. Vasta viime viikkoina olen miettinyt alkoholin päivittäisen käytön ja jonkinlaisen jatkuvan krapulatilan vaikutusta vanhempieni riitoihin. Molemmat olivat hyvin temperamenttisia persoonia ja muistan lukuisia hetkiä kun äitini on raivotessaan viskonut lautasia lattialle tai kun isäni raivo on muuttunut väkivallaksi äitiäni kohtaan. Nyt tuntuu suorastaan hölmöltä että olen ennen pistänyt kaikki nämä riidat vain heidän luonteidensa piikkiin. Jokainen joskus alkoholia käyttänyt tietää nukkuvansa huonommin ja olevansa kärttyisempi sekä helpommin hermostuva, niin humalatilassa kuin seuraavana päivänäkin. Olen myös itse joutunut käyttämään ison osan aikuisuudesta siihen että oppisin hillitsemään omia raivokohtauksia sekä rauhoittamaan itseni niiden alkaessa. Vielä viisi vuotta sitten menin hetkessä nollasta sataan ja yksi herättävimmistä hetkistä omassa elämässä on ollut kun tajusin siirtäneeni tämän piirteen vanhemmistani itseni kautta Caishaan, joka oli tuolloin vasta yhdeksänvuotias ja alkoi saamaan suhteellisen isoja raivokohtauksia suhteellisen pienistä asioista. Oli todella opettavaista auttaa omaa tytärtään löytämään keinoja hengitellä näiden kohtausten läpi ja samalla saada itselle vastaaviin tilanteisiin edes jotain apuvälineitä. En ole aiemmin myöskään osannut yhdistää perfektionistin piirteitäni tai sitä miten vahvana minussa onkaan ajatus siitä ettei saa olla heikko siihen kuinka paljon vietin lapsena aikaa muualla kuin kotona. Asuin pitkiä ajanjaksoja mummini ja tätini luona koska sekä äitini että isäni viettivät jonkinlaista uutta villiä ja railakasta nuoruutta eronsa jälkeen. En ole ikinä pitänyt tätä mitenkään outona mutta ajatus siitä että alkaisin itse nyt bilettämään ja matkustelemaan niin että lapseni asuisivat pääasiassa jonkun toisen luona, tuntuu täysin mahdottomalta. Näen nyt miten ison epävarmuuden jäljen tämä aika on minuun jättänyt ja miten se on näkynyt myöhemmin elämässäni. Koen edelleen todella vaikeana näyttää omaa haavoittuvaisuuttani ja ajatus siitä että itkisin jonkun edessä tuntuu hyvin kaukaiselta. Tanssijana olin pitkään varma omasta osaamisestani vain silloin kun olin täysin omalla mukavuusalueella ja onnistuin hukkaamaan itseni edelliseen parisuhteeseen hakiessani rakkautta sekä hyväksyntää itseni ulkopuolelta.
Teini-iässä olin pääasiassa iloinen siitä että saimme viettää sekä etkoja että jatkoja äitini kanssa enkä koskaan ajatellut kuinka vastuutonta oli että pikkuveljeni nukkui toisessa huoneessa. Se että kävisin tällä hetkellä pitkiä humalaisia keskusteluja Jakimin tai Caishan sekä heidän kavereidensa kanssa viikonloppuisin keittiössämme, Deon nukkuessa viereisessä huoneessa, tuntuu täysin älyttömältä. Tänä päivänä osaan kyllä myös arvostaa noita hetkiä nuoruudessani koska ehdin tutustua äitiini kunnolla ennen kuin oli liian myöhäistä.
Vanhempieni lähestyessä 50- vuoden ikää oltiin molempien kohdalla tilanteessa, jossa päivissä ei ollut enää juuri mitään sisältöä. Varsinkaan isälläni, joka tuossa vaiheessa aloitti aamunsa oluella ja joi pitkin päivää katsellen vanhoja keikkoja vhs- kaseteilta ja soittaen joko raivo- tai muistelupuheluita äidilleni. Fyysisen kunnon heikentymisen lisäksi henkinen hyvinvointi alkoi olla koetuksella eikä isäni mm uskaltanut enää käyttää julkisia kulkuneuvoja eikä tämän vuoksi poistunut Sörkästä ilman autokyytiä. Lopulta hän kuoli juuri ennen 50- vuotisjuhliaan. Äitini tilan heikentymistä jarrutti muutamalla vuodella ajoittaiset työt sekä ala-asteikäinen Jakim, vaikka hänelläkin oli yhä useammin “migreeni” sekä huimauskohtauksia niin että tarvitsi kävellessään tukea kuin olisi 30 vuotta vanhempi. Hän alkoi yhä useammin unohtaa viedä Jakimin kouluun, väitti puhuneensa kuolleen isäni kanssa puhelimessa ja piilotti minulta oluttölkkejä vaatekaappiinsa. Vaikka kuinka koitin tuoda näitä asioita esiin ja auttaa, hän ei koskaan nähnyt mitään ongelmaa siinä etteikö pystyisi lopettamaan juomista jos haluaisi ja tulimme tilanteeseen missä jouduin tekemään Jakimista lastensuojeluilmoituksen.
Yksi vaikeimmista asioista elämässäni on ollut sen ymmärtäminen että mikään tai kukaan ei saa äitiäni näkemään oman tilansa vakavuutta tai myöntämään tarvitsevansa apua. Ei se että Jakim sijoitettiin minun luokse. Ei se että hän menetti asuntonsa ja joutui “kadulle”. Kaikki oli aina jonkun muun vika. Isäni menetin yllättäen ja mietin monta vuotta miten en tajunnut olla enemmän läsnä tai yrittää auttaa. Äitiäni yritin auttaa monta vuotta ja silti hän valitsi saman kohtalon. Molemmilla oli paljon ystäviä ja hyviä asioita elämässään sekä lapset, jotka olisivat tehneet mitä vain auttaakseen heitä pääsemään eroon alkoholista mutta mikään ei riittänyt.
Olen aina osannut tunnistaa ne vahvuudet, jotka minussa on vanhempieni alkoholismin seurauksena. Saan asioita aikaan, koska olen opetellut hoitamaan asioita kuusi vuotiaasta. En hätkähdä juuri mistään, vaan pusken eteenpäin heti seuraavana päivänä. Pystyn pitämään monia lankoja käsissäni koska olen aina joutunut ottamaan paljon vastuuta ja pitämään huolta myös muista kuin itsestäni. Näiden vahvuuksien toista puolta onkin ollut vaikeampi nähdä. Otan helposti liikaa asioita hoidettavakseni enkä “kehtaa” pyytää apua. En osaa ottaa rennosti ennen kuin kaikki asiat on hoidettu. Minun on helpompi työntää omat huolet taka-alalle ja painaa eteenpäin kuin pysähtyä käsittelemään niitä. Kun isäni kuoli, pidin koko päivän huolta muista ja palasin heti maanantaina töihin. Kun äitini kuoli, menin seuraavana päivänä tanssisalille suunnittelemaan tulevaa kautta sekä aloin heti hoitamaan hautajaisjärjestelyjä. Hautajaisia seuraavana päivänä olinkin koko päivän järjestämässä koetansseja… Onneksi kaikista näistä itselle kehittyneistä tavoista on koko ajan on helpompi tunnistaa mitkä on oikeasti hyödyllisiä ja mistä taas on parempi opetella pois. Ja onneksi näistä asioista puhutaan enemmän ja enemmän koska jo pelkkä tunne siitä ettei ole näiden kokemusten ja tilanteiden kanssa yksin, auttaa paljon.
Olen kiitollinen vanhemmilleni monesta asiasta ja siitä millaista elämää olen heidän ansiostaan saanut elää ja aluksi tunsin vähän syyllisyyttä kirjoittaa tätä kirjettä. Tajusin kuitenkin että kaiken tämän kertominen ei ole millään tavalla pois kaikesta siitä hyvästä mitä heiltä sain. Kukin on tällä maapallolla lopulta vain itseään varten ja tekee parhaansa sinä aikana mitä täällä saa viettää, ainakin haluaisin uskoa siihen että vanhempani tekivät parhaansa ja antoivat meille kaiken sen minkä pystyivät.
Näin joulun alla mietin ja ikävöin heitä usein ja olen kateellinen niille, jotka pääsevät viettämään lomaa omien perheidensä luokse. Tänä vuonna meitä on varmasti enemmän kuin yleensä ja haluankin lähettää kaikille voimia tämän erikoisen vuoden päättävään erikoiseen jouluun. Ja erityisesti niille, joilla on kotona kamppailua alkoholismin tai jonkin muun riippuvuuden kanssa, mikä korostuu näin juhlapyhien aikaan<3
Rakkaudella,
Kiira:)